"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää… Laivalta lähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen ja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan näköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen ja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat lävistää muureja… Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun ohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä mistä syystä…"
"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat miehet sinun ohitsesi?" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten tärkeinä hänkin näitä tietoja piti.
"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo", vastasi nuorukainen, "ja ne menivät vielä torniinkin."
"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen tärkeyttä!" lausui Niilo.
"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti", vastasi Brodde hymyillen. "Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne tunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin kotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua…"
"Kuuleppas, Brodde!" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde hypähti. "Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai jos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria, niin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä … käy suoraan ja iske rintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!"
Niilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin nololta ja viattomalta.
"Mutta vihollisia vastaan … ankara herra, vihollisia vastaan?" sanoi hän.
"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan … vahva ja vapaa mies sanoo, ennenkuin iskee?"
"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?" kysyi Brodde taas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.