Oli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.
"Mitä ajattelet, Udd?" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät kamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.
"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!" vastasi Udd pitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti hetkisen.
"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä", sanoi vihdoin toinen miettien, mutta päättäväisesti, "uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja Eerik odottaa… Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti … verta vuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä… Onhan sinulla…?"
"On!" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.
Sitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan rautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi sarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään ja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.
* * * * *
Ylhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti pienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä tuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi sitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen mielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla suuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja tähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin huipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa. Hän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä alhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät onnistuneet.
Sanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään Engelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet äänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä hymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet taikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka asetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! — ja hänestä näytti, kuin olisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät päitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.
Hän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui aivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea vastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät ylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului alhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi näkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet lähenivät.