"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja liikkuu pimeässä… Olkaa varuillanne, herra Niilo! … ettekö sallisi minun jäädä teidän luoksenne yöksi…? Se paholaisnaama piilottui erääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt teidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni päästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!"
"Ole rauhassa, Brodde", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa, "lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi kuin minä tahdon … mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin takaisin … silloin on taas sinun vuorosi!"
Niilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa turhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti vartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon, mutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan, mutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari porvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön hiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä heikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.
Brodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen tornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta kipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.
Hän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi kierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin liikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan Silfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän kuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista käyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita, melkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle pistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli hänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi jotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni valokehä, kun hän sitä joskus kohotti.
Juokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen, mutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti enemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he näkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin toisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.
"Ahdasta porttikäytävässä, Udd", sanoi viimeksi tullut hillityllä äänellä, "nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos, linnassa on useampia kuin yksi portti… Onko tie selvänä, Udd … pääsemmekö tänä yönä perille?"
"Minä luulen niin", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, "siellä on istunut pääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta toinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt…!"
"Ja tämä pääskynen on…"
"Se on hän!" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla sanan: hän.