"Ja kuinka päättyi haukkain taistelu, neiti Kaarina … voittiko minun haukkani lähdettyään teidän kädeltänne?"
"Jos se olisi totellut huutojani, olisi se varmaan voittanut", vastasi neito, "nyt se ei niitä kuullut, ja senvuoksi…"
"Se putosi kuolleena maahan?" kysyi Eerik niin totisena, kuin olisivat keskustelleet todellisuudesta eikä unennäöstä.
"Se putosi kuolleena maahan", toisti Kaarina, "ja toinen haukka lensi pois saaliineen, joka oli kärpännahkamantteli, päällään kolme kruunua…"
Uni näkyi vaikuttavan valtavasti Eerikiin. Hän kääntyi pois painaen toista kättään otsaansa vasten, ja toisella hän piti Kaarinan kättä puristaen sitä kiivaasti. Sitten katsahti hän äkkiä ylöspäin ja silmänsä liekehtivät.
"No, pudotkoon sitten kuolleena maahan, neiti Kaarina", sanoi hän, ääni omituisesti värähdellen, "niiden kolmen kruunun tähden vaan … sitä ennen ei kukaan saa niitä saaliikseen. Ei … ei kukaan! kuuletteko, neiti Kaarina."
"Näettehän nyt, herra Eerik … vähän te välittäisitte minun sanoistani, vaikka ne ovat ystävän sanoja!"
Eerik katsoi taas häneen, ja salamat hänen silmissään sulivat, hänen sydämestään loisti nyt tällä hetkellä lapsensielu.
"Näennäinen ryöstö voi usein muuttua pelastukseksi", jatkoi neito, "ja minä tiedän varmaan, herra Eerik — olen usein kuullut teidän isäni kanssa puhuvan — että te tahdotte niinkuin hänkin ja jokainen ritari, kuolla niiden kolmen kruunun edestä."
"Niin, niin, arvoisa neiti", lausui Eerik juhlallisesti kättään kohottaen, "se on palava rukoukseni Jumalan äidille ja Pyhälle Eerikille, ja ne vievät rukoukseni kaikkivaltiaan istuimen eteen, se on varma toivoni!"