"Hyvä … vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en siis tarvitse sen enempää kysyä…"
"Hummelsvik on lähin kylä", lisäsi Rafwel, "ja siitä on puolitoista peninkulmaa kaupunkiin!"
"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel … minun täytyy päästä marskin luo niin pian kuin suinkin!"
Rafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet vaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen näköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.
Ennen tunnin kuluttua istui jo Niilo hevosen selässä ratsastaen Nyköpingiä kohden minkä hevosen kavioista lähti. Siellä valmistettiin suurella puuhalla Söderköpingiin lähtöä, missä piti painavia asioita toimitettaman Kalmarin päätösten mukaan. Kuningas Eerik oli luvannut tulla sinne ottamaan vastaan valtakunnan hallinnon saman Kalmarissa tehdyn sopimuksen mukaan. Tässä viimeksi mainitussa kaupungissa oli kuningasta jo pyydetty jäämään maahan, mutta hän ei, kuten tiedämme, suostunut siihen pyyntöön.
Tärkein, ja ainakin Ruotsin herroille painavin, niistä asioista, jotka olivat Söderköpingissä ratkaistavat, oli linnalääni-kysymys ja niiden jako synnynnäisten ruotsalaisten kesken. Ruotsin jokainen herra, jolla oli vähänkin merkitystä, toivoi pääsevänsä siinä suhteessa asianomaisten huomioon, joten oli syytä otaksua kokouksen tulevan sekä loistavaksi että lukuisaksi. Mutta paitsi yksityisiä herroja etuineen oli muodostumaisillaan olevilla puolueillakin etuja valvottavana. Oli jo huomattavana kaksi puoluetta päämiehineen — toinen, jonka päänä oli vanha drotsi, Krister Niilonpoika (Wasa), ja toinen, jonka johtajana oli nuori, loistava, onnen ja luonnon lahjoista rikas marski, Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Yleensä liittyivät vanhat sekä pappisherrat edelliseen, nuoret jälkimäiseen puolueeseen. Mutta sitäpaitsi vaikuttivat sukulaisuussuhteet paljon monen puoluekantaan. Drotsia tukivat hänen oman sukunsa jäsenet, sekä se suku, jonka kilpimerkkinä oli häränotsa ja joka myöhemmin esiintyy nimellä Oxenstjerna. Marskiin taas yhtyivät. Bonde- ja Bjelkesuvut, Natt och Dag-suku jakautui kummankin puolueen kesken.
Kumpikin puolue halusi rauhaa, mutta eri mieltä olivat ne siinä, millä keinoilla rauha olisi hankittava. Krister Niilonpoika tahtoi antautua kuninkaan vallan alle tahi paremmin, hän huomasi sen ainoaksi keinoksi ylläpitääkseen omaa arvoansa sekä säilyttääkseen vaikutusvaltaansa valtakunnan ensimmäisenä miehenä. Kaarlo Knuutinpoika taasen tahtoi saada rauhaa toimeen säilyttämällä Ruotsin riippumattomuutta, hän ei suostunut vähääkään supistamaan niitä vaatimuksia, jotka Engelbrekt ja rahvas olivat määränneet Eerikin kuninkaaksi tunnustamisen ehdoksi. Ja tätä tarkoitusta ajoi Kaarlo rehellisesti, vaikka hänellä samalla oli toinenkin tarkoitus, mikä muuten oli tähän aikaan sama joka herrasmiehellä Ruotsissa, nimittäin oman valtansa lisääminen.
Syyn näitten puolueitten syntyyn ymmärrämme, kun muistamme, kuinka ahtaassa piirissä näiden miesten täytyi liikkua. Toisella puolen oli kuninkaanvalta, toisella yhtä mahtavana rahvaan valta. Kuningas ja kansa olivat ne navat, joitten ympärillä kaikki kieppui. Rahvas oli Engelbrektin johdolla astunut varman askeleen eteenpäin. Se oli ikään kuin muistuttanut olemassa olostaan sekä heittänyt hämmästyneitten herrain eteen määrätyn ehdon: joko minun kanssani tai minua vastaan, jompikumpi!
Vaikeampaa on havaita, mikä tällöin sai toiset liittymään uuteen yhteiskuntamahtiin ja toiset kuninkaaseen. Lienee yhtä väärin luulla edellisten toimintaa ohjanneen selvän ja elävän käsityksen kansan asian oikeudesta, kuin katsoa jälkimmäisten kokonaan unhottaneen isänmaansa. Arvattavasti luuli kumpikin ajavansa hyvinkin oikeaa asiaa. Lähimmäksi totuutta tulemme ehkä, jos oletamme, ettei Kaarlo Knuutinpoika alussa enempää kuin Krister Niilonpoikakaan, ajatelleet omia etujaan etemmäksi, vaikka heidän keinonsa antoivat sittemmin heidän toiminnalleen kuninkaallisen tai kansallisen värin, kunnes olot lopulta itsestään kehittivät edellisestä ruotsalaisuuden todellisen asianajajan. Kuningas tai kansa tahi kumpikin keinona, mutta oma etu päätarkoituksena, lienevät olleet sekä Kristerin että Kaarlon toiminnan vaikuttimina ensi aikoina Engelbrektin kuoleman jälkeen.
Mutta toista keinoa oli vaikeampi käyttää kuin toista. Jos rahvas kaipasikin Engelbrektin kauas näkevää silmää, niin oli sillä kuitenkin johtajinaan miehiä, jotka eivät ruvenneet alistumaan kenenkään alle, joka näytti vähänkään taipuvalta pettämään kansan asiaa. Eerik Puke ja Broder Sveninpoika olivat niitä miehiä. He olivat urhoollisia ja rohkeita, mutta myöskin uhkamielisiä sotilaita. Rahvas rakasti heitä, mutta kummallakaan ei ollut Engelbrektin kykyä tarttua asiain johtoon. Tämä selittää heidän suhteensa marskiin. Hän tahtoi saada heidät puolelleen, koska rahvas seurasi heitä; ellei se onnistuisi, niin olivat ne tehtävät jollakin tavoin vahingottomiksi. Sillä siihen asti olivat asiat nyt kehittyneet — sen ymmärsi Kaarlo tarpeeksi hyvin — että kysymyksessä oli hänen oma kukistuksensa tai kestämisensä.