Drotsi oli osannut hyvin käyttää tuttavuuksiaan hyödykseen. Hänen puolellaan oli monta Ruotsin piispaa sekä tanskalaiset sukulaisensa; Kaarlo tiesi täydelleen, mitä ne merkitsivät ja hän oli asettanut toimintansa sen mukaan. Perin tärkeitä näitten aikeitten toteuttamiselle olivat tiedot, joita Niilo Bonpoika toi saapuessaan aamupäivällä Nyköpingin linnaan.
Herransa otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Hän sai kertoa alusta pitäin vaiheensa Kalmariin lähdöstään asti. Ja Niilo kertoi juurta jaksain kaikki, paitsi mikä koski hänen omia asioitaan. Marski kuunteli tarkkaavasti. Kun nuorukainen kertoi, miten kuningas oli äkkiä muuttanut mieltään sulkemalla hänet Visborgin linnasta, niin katsoi marski tämän vahvistavan, mitä jo ennestään tiesi drotsista ja hänen salaisista juonistaan.
"Asiaasi et niinmuodoin saanut toimitetuksi. Niilo?" kysyi marski
Niilon vaiettua.
"Asiaani", vastasi tämä vitkaan, "kyllä sekin toimitettiin…"
"Mutta ei toivojesi mukaan, kuten näyttää", lisäsi marski tarkastellen häntä.
"Sitä johtopäätöstä ette voi tehdä ulkomuodostani, herra. Minulla on vielä uutisia, jotka lienevät valtakunnalle tärkeämpiä kuin se, mitä nyt olen omista vaiheistani kertonut, vaikka olette niitä kuunnellut niin hyväntahtoisesti."
"Ja nämä uutiset koskevat kuningasta, arvaan", sanoi marski vilkkaasti.
"Hän ei tule Söderköpingiin…?"
"Juuri niin, ja enemmänkin … minä luulen, että on sangen kummaa, jos hän enää milloinkaan astelee maan päällä!"
"Mitä sanot, Niilo?" huudahti Kaarlo hypähtäen ylös synkän aavistuksen valtaamana.
"Minä tiedän itse pelastuneeni varmasta kuolemasta ainoastaan Jumalan ihmeellisen armon kautta. Sillä kun minä jätin kuninkaan, ei hänen laivallaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli vähänkään pelastumisen toivoa!"