"Kerro minulle kaikki tyynni, pienimpään asti, Niilo!" kehotti marski, "asia on paljoa tärkeämpi, kuin luuletkaan! Kun jätit kuninkaan, sanoit … mihin jätit hänet … puhut, kuin olisit itse ollut hänen laivallaan."
"Niin minä olinkin … minä kerron alusta alkain. Kuningas oli jostakin syystä, jota en voi ymmärtää, suuttunut minuun. Hän vaati Visbyn neuvostoa jättämään minut hänen haltuunsa, mutta kun se ei onnistunut vanhan, rehellisen Herman Mynterin säikkymättömän vastustuksen tähden, niin koetti hän ottaa minut kiinni viekkaudella ja väkivallalla, niin että pelastuin vaarasta ainoastaan hyväin ystäväin avulla. Voitte siis käsittää, että ikävöin pois Visbystä, mutta oli aivan mahdotonta saada laivakyytiä Tukholmaan tai Söderköpingiin; vasta moniaan viikon kuluttua luultiin erään laivan lähtevän tänne. Harmitellessani tätä tuli muutamana iltana myöhään luokseni eräs mies, joka kysyi, halusinko lähteä Söderköpingiin. Minä otin tarjouksen ilolla vastaan. 'Seuratkaa sitten minua rantaan', sanoi hän, ja minä seurasin. Sinne tultuamme olivat kaikki kuninkaan laivat valmiina purjehtimaan. Mies vei minut suoraan sille laivalle, missä kuningas itse oli, sekä käski minun pysymään piilossa eturuumassa, jos mielin lähteä mukaan. Kun kysyin miksi hän vei minut juuri kuninkaan omalle laivalle, vastasi hän, että se oli ainoa, millä voin matkustaa, koska hän tunsi sen perämiehen; sitten hän vielä vakuutti, että kaikki käy hyvin."
"Kuka se mies oli, joka vei sinut laivalle?" kysyi marski.
"Voitte ehkä pitää sitä kummana, mutta minä en sitä tiedä… Veneeseen astuessamme oli jo pimeä ja laivalle tultuamme en nähnyt miestä ennenkuin sinä hetkenä, jolloin lähdin sieltä."
"Kummalta tuntuu kertomuksesi!" lausui marski, "mutta jatka, minä haluan kuulla kuinka sitten kävi."
"Aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle, mutta kuningasta vainosi taas vanha, kova onnensa", jatkoi Niilo. "Olimme tuskin tulleet ulapalle, niin syntyi myrsky, niin raju, ettei sanoin voi sitä kuvata… Minä olin koko päivän komerossani, mutta olo siellä oli siksi tukalaa, etten pimeän tultua enää jaksanut pysyä siellä, vaan nousin kannelle. Laivan kokassa paloi lyhty valaisten kirkkaasti pimeydessä; ettei minua sen vuoksi tunnettaisi, siirryin varoen laivan laitaa myöten keskilaivalle. Varovaisuuteni oli kuitenkin aivan tarpeeton, sillä myrsky ja hukkumisen vaara oli kokonaan vallannut kaikkien huomion. Vaara oli vielä suurempi senvuoksi, että kaikki muut laivat purjehtivat kuninkaan laivalla palavaa lyhtyä kohden, joten aina vähäväliä liukui laiva aivan meidän vieritsemme ja joka hetki sai pelätä yhteentörmäystä. Minä kuulin miesten sanovan toisilleen, että ainoa pelastumisen keino olisi kääntyminen, mutta siihenkin tarvittiin mies, joka tuntisi asiansa perinpohjin. Minusta oli kuitenkin Gotlantiin palaaminen vielä paljoa suurempi kauhistus kuin myrskyn tuoma vaara … senvuoksi päätin itsekseni hypätä ensimmäiseen muista laivoista, joka saapuisi niin lähelle, että hyppääminen kävisi päinsä."
"Mutta miksei kuningas käskenyt sammuttamaan lyhtyä laivallaan", kysyi marski, "sittenhän olisi yhteentörmäykset vältetty?"
"Kuningas Eerik on sama aina", vastasi Niilo, "sekä laivalla että ratsastellessaan valtakunnissaan … muuta syytä en voi ymmärtää, miksi hän antoi lampun palaa, vaikka kyllä näki, mihin vaaraan se saattoi hänen oman laivansa… Kuitenkin näin hänen sinä yönä kalpenevan pelosta!"
"Sinä olit siis hyvinkin lähellä kuningasta…"
"Hän oli yhtä lähellä minua, kuin te nyt… Hän tuli keskilaivalle, ja miehet seisoivat pelästyneinä hänen ympärillään… Perästäpäin näkyi molemmilla puolin kaksi suurta varjoa … kaksi laivaa lähestyi taas, jotka saattoivat tuhota kuninkaan laivan lyhdyn vuoksi. Ne kohosivat ja laskivat, onnettomuus voi sattua minä hetkenä hyvänsä. Se, joka purjehti tuulen alla, voi kuitenkin väistyä, mutta tuulen puolelta tulevalle oli se sula mahdottomuus… Minä pidin tarkoin silmällä sitä laivaa sekä päätin varmasti toteuttaa aikeeni, jos kuningas suostuisi laivan kääntämiseen…"