"Voi, kuinka sinä olet paha, Kaarina", huusi Briita, kyyneleitä silmissään, sekä kätki päänsä Kaarinan rinnalle. "Kuinka saatat lausua hänen nimeänsä!"
Kaarina hyväili hellästi tunteellisen tytön päätä sekä koetti kaikin tavoin tyynnyttää surua, jonka oli ajattelemattaan herättänyt hänessä, ja vanha koulumestari hymyili lempeästi, vaikka tuon nimen kuuleminen oli hänessäkin herättänyt ikäviä tunteita.
"Nyt haluaisin mennä Kaikkien Sielujen kappeliin", sanoi Briita sitten nostaen katseensa rukoilevasta Kaarinaan. "Minä tahtoisin rukoilla rukouksen samalla paikalla, missä Engelbrekt rukoili, kaikkein niitten edestä, jotka kulkevat hänen teitään … ja sinähän tulet myös, Kaarina, tulethan."
Kaarina vastasi suudelmalla ja he valmistausivat lähtemään.
* * * * *
Marski meni omaan taloonsa, joka oli aivan Pyhän Laurinkirkon eli nykyisen kaupunginkirkon vieressä. Paitsi sitä taloa, jota yhä vieläkin kutsutaan Bosgårdiksi, oli hänellä toinenkin talo, jota myöhemmin kutsuttiin Kuningattarentaloksi. Kumpikin oli maineessa komeutensa tähden, ne olivat, sanottiin — kaupungin kaunistuksia. Bosgårdissa vilisi ritaria ja asemiehiä, jotka joko kuuluivat marskin seurueeseen tahi kävivät muuten omiaan tai muiden asioita toimittamassa. Isossa salissa oli tungos suuri, ja marski kutsutti eteensä yhden kerrallaan, kunkin ilmoittaumisen mukaan.
Erik Pukekin oli odottamassa, ja hänen vieressään seisoi sinisessä manttelissaan tumma ritari, herra Broder Sveninpoika. Hänelläkin oli marskille jotakin sanomista ja hän oli jo siitä puhunut, mutta marski oli lausunut, että hänen täytyy ensiksi suorittaa tärkeämmät asiat, ritari sai siis odottaa, ja hänen tummat silmänsä salamoivat yhä synkemmin. Kerran hän jo tarttui miekkansa kahvaan, ja Eerik-herra kääntyi suuttuneena marskista pois. Tämä tapahtui ritari Pentti Steninpojan (Natt och Dagin) käydessä marskin eteen, jolloin tämä lausui hänelle kuuluvalla äänellä, että neuvoskunta ottaisi hänen asiansa käsiteltäväkseen nyt Söderköpingissä, sekä lisäsi vielä toivovansa asian päättyvän mitä parhaiten ja kysyi tietoja hänen pojastaan, Maunu Pentinpojasta.
Pentti-ritari läksi pois pää pystyssä ja ylpein askelin. Eräs marskin miehistä saattoi silloin hänen eteensä vieraan asemiehen, joka toi sanan drotsilta ja muilta Djursnäsissä olevilta herroilta sekä pyysi hänen tulemaan sinne, ja marski vastasi hetken mietittyään tulevansa huomenaamuna.
Nyt näytti tulleen Broder Sveninpojan aika astua asiaansa ajamaan, mutta silloin tuli esiin muuan lihavahko mies, jonka tuuheain kulmakarvain alta tirkistelivät vaanivat silmät. Marski tervehti häntä ystävällisesti ja viittasi häntä puhumaan. Hän oli Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti, Jösse Eerikinpoika, oikea alkusyy koko siihen tapahtumasarjaan, joka syntyi Engelbrektin johtamasta taalalaisten kapinasta. Hän ei näyttänyt järin alakuloiselta, vieläpä, kun hän sivumennen huomasi Engelbrektin ystävät, vilahti hänen kasvoilleen vahingonilon ilme.
"Minä arvelen, että te olette nyt Ruotsinmaan mahtavin mies, herra marski," lausui hän kumartaen, "ja minä ja moni muu toivomme, että teidän käsivarressanne on kylliksi pontta pakottamaan uppiniskaiset talonpojat kuuliaisuuteen…"