Marski veti ennen muita kaikkein katseet puoleensa. Hän ratsasti mustalla, erinomaisen kauniilla hevosella, ja ryhtinsä oli niin jalo, silmänsä katselivat ympärilleen niin miehekkään vapaasti, että hän herätti kaikissa ihmettelyä, vieläpä rakkauttakin, sillä ruotsalaisen mieleen ei mikään niin vaikuta kuin ritarillinen ja miehekäs esiintyminen. Aivan kuninkaallisella arvokkuudella tervehti Kaarlo joka suunnalle, ja väkijoukko näkyi hänen vuokseen unhottavan kaikki muut koko suuressa saatossa. Herra Eerik Puke ratsasti harmaalla hevosella lähinnä marskia seuraavassa rivissä. Hänkin oli uljas ritari ja osasi uhkeasti käyttäytyä, mutta hänen suuruuttaan ei nyt kukaan havainnut. Broder Sveninpoika ratsasti tummansinisessä manttelissaan hänen rinnallaan, sitten seurasivat muut ritarit, joita oli valtava joukko, mikä täytti pitkän kappaleen katua.
Tultuaan sen talon eteen, jossa Kaarina ja Briita istuivat, pysähytti marski äkkiä hevosensa ja katsoi ylös. Hän silmäeli Kaarinaa ja ilonhohde värähti hänen kauniille kasvoilleen, mutta kohta ilmestyi niihin jäinen kylmyys. Hän tosin tervehti, mutta helposti voi huomata hymyilyn tarkoittavan hänen lemmikkiään, pientä Briita Kaarlontytärtä. Tarkka silmä olisi nähnyt saman vaihteen Kaarinan kasvoilla. Niille kohosi lämmin hymy, kun hän ensiksi näki marskin, mutta kuoli pois ihan itsestään, ja hän vetäytyi takaisin ikkunankoloon huomaamatta Eerik Puken hänelle lähettämää loistavaa katsetta. Ja nyt hän kuunteli tarkkaavammin kuin tähän asti, mitä koulumestari kertoi Briitalle:
"Katsokaa, tuolla ratsastaa herra Guse Niilonpoika", lausui tämä osoittaen erästä ritaria, joka ratsasti saaton keskipaikoilla, "hänkin saa kiittää Engelbrektiä panttioikeudestaan Söderköpingiin. Hänen sukulaisensa, herra Pentti Niilonpoika, lainasi kuningas Eerikille v. 1419 3,000 hopeamarkkaa ja sai siitä kaupungin pantiksi; ritarin kuoltua, vuonna 1420 luulen, otettiin pantti takaisin kruunulle … mutta Engelbrektin tultua annettiin ritarin suvulle oikeudet takaisin!"
Saatto kulki edelleen. Kohta olivat ritarit sivu, ja perässä tulivat heidän huovijoukkonsa, kukin herransa merkin suojassa. Ensinnä tulivat marskin miehet, ja niitä oli valtava joukko.
"Ei, katsokaa, siinäpä hän nyt on!" huusi Briita äkkiä lyöden kätensä yhteen, somilla kasvoillaan sellainen ilon ilme, että sekä Kaarina että koulumestari katsahtivat miesjoukkoon nähdäkseen ketä hän tarkoitti.
"Kuka, Briita?" kysyi Kaarina ja koulumestarin silmäyksestä näki, että hän kysyi samaa.
"Niilo Bonpoika!" vastasi Briita nyrpeissään siitä, etteivät muut käsittäneet ketä hän piti tärkeämpänä kuin kaikkia ritareita yhteensä, vieläpä niinkin tärkeänä, että kaikkein olisi pitänyt älytä se ihan itsestään. Mutta sitten havaitsi hän äkkiä puhuneensa liikoja ja koetti auttaa asiaa lisäämällä: "hän on kertonut minulle kaiken mitä tiesin Engelbrektistä, ennenkuin tapasin teidät, ja hän katosi äkkiä Kalmarissa sanomatta minulle sanaakaan jäähyväisiksi, vaikka hänen pitää olla minun…"
"Sinun ritarisi!" sanoi Kaarina hymyillen sekä suudellen kaunista vilkasta lasta poskelle. "Ja sinä tuotat kunniaa opettajallesi, sillä Engelbrektillä on suvussasi tuskin yhtäkään hartaampaa ihailijaa, kuin sinä olet!"
"Kaarina, mitä sanotte?" kysyi Briita puoleksi suuttuen, "onko sitten niitäkin, jotka eivät ihaile Engelbrektiä!"
"On, nuori Niilo Bonpoika kyllä ihailee häntä, sen kyllä tiedän, mutta ajattelehan vaan hänen orpanaansa, herra Maunu Pentinpoikaa!"