Eräässä kaupungin suurimmista rakennuksista sen kadun varrella, jota ritarien piti tulla, näkyi ikkunassa kahdet nuoret kauniit kasvot, toiset lapsen, toiset korkeintaan kaksikymmenvuotiaat. Heidän takanaan seisoi vanhempi mies, jonka puku osoitti hengellistä säätyä. Hän kertoi jotakin neidolle ja lapselle, jotka näyttivät hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevan sitä. Lapsen kasvot varsinkin säteilivät mielihyvästä ja ihmettelystä. Hengellinen mies oli kaupungin koulumestari. Hän oli edellisenä päivänä toimittanut eräitä herra Kaarlo Tordinpojan (Bonden) asioita, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu, ja nyt oli ritarin tytär, vilkas Briita-neiti, joka joitakuita aikoja sitten oli saanut ihmeellisen halun kuulla jotakin näinä aikoina kuuluisasta talonpoikaisjohtajasta, Engelbrektistä, pyytänyt häntä kertomaan, mitä tiesi tämän sankarin käynnistä Söderköpingissä syksyllä 1434.
Briitan vieressä oleva nuori, kaunis neito, joka myöskin kuunteli vanhaa koulumestaria osanotolla, joskin katseensa väliin oli vähän haaveksiva, oli Kaarina Kaarlontytär. Hän ei näyttänyt kuitenkaan aivan kiintyneen kertomukseen, koska hän tuon tuostakin kuullessaan pienenkin äänen luuli ritarisaaton tulevan, ja käänsi päänsä katsellakseen kadulle; näin ei Briita tehnyt — joko siitä syystä että hän oli lapsi ja voi siten paremmin kokonaan antautua kuuntelemaan koulumestaria, tahi oli asia sellainen, että se luonnostaan viehätti häntä.
Koulumestari tunsi puolestaan asian varsin hyvin. Hän kertoi juurta jaksain kaikki tapahtumat, missä Engelbrekt oli ollut asuntoa, kutka olivat käyneet hänen luonaan, hänen keskustelustaan Itägötan rahvaan kanssa, talonpoikaisjoukon jakamisesta j.n.e.
"Yksi ainoa asia on minulle epäselvä", lopetti koulumestari, "nimittäin hänen viimeinen iltansa täällä; hän jäi tänne sotajoukon lähdettyä ja läksi hämärän tullen kortteeristaan Kaikkien Sielujen kappeliin … rukoiliko hän siellä Jumalaa ja valtakunnan suojeluspyhiä suuren asiansa onnistumiseksi, vai oliko hänellä siellä joku salainen kohtaus, sitä en ole saanut koskaan tietää. Itse näin hänen tulevan sieltä, hän astui hevosensa selkään ja ratsasti pois yhden ainoan miehen seuraamana; mutta muutamat sanovat erään munkin lähteneen kappelista samalla kuin Engelbrektkin … mutta sitä minä en tiedä. Katsokaas, tästä näkyy hänen majatalonsa … se on tuo kulmatalo tuossa vasemmalla… Sen ulkopuolella seisoi mies pitäen hänen hevostaan, ja minä seisoin toisella puolen rukoillen hiljaisen rukouksen hänen puolestaan, kun hän lähti…"
Nyt katsoi Briitakin ikkunasta ulos ja näki, kuten koulumestari sanoi, talon. Mutta sitten jäi hän katselemaan erästä vanhaa munkkia, joka seisoi sillä kohtaa kadulla ja näkyi jo ison aikaa tirkistäneen ikkunaan.
"Mitähän tuo munkki tahtoo", sanoi hän aivan tarkoituksetta, "minä luulen että hän tuijottaa sinuun noin, Kaarina."
"Minuunko?" lausui Kaarina katsoen uudestaan kadulle, "mitäpä munkki minusta huolisi … se on mustaveljes, mutta nyt hän menee eteenpäin … hän näyttää kovin miettiväiseltä, nyt hän taas pysähtyy ja kääntyy takaisin … katso, katso, Briita, kääntyykö hän tännepäin?"
"Ei, nyt hän taas menee", sanoi Briita kumartuen ikkunasta ulos, "nyt häntä tuskin enää näkyy väkijoukosta."
Nyt kuului äkkiä melua ja rähinää kadun päästä sekä kiiruhtavain ihmisten hälinää, joka syntyy aina kun jotakin erinomaista ja kauan odotettua tapahtuu, mikä vetää puoleensa ihmisjoukon huomion. Ja hälinän seasta kuului ensin heikosti, sitten yhä kovemmin kaikuvaa sotasoittoa. Marski tuli kauan odotettuine ritarisaattoineen. Katu täyttyi ihmisistä, ja tungos tuli yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi saatto saapui. Nyt kuului soitto aivan läheltä, kohta täytyi odotettuin ehtiä sen ikkunan kohdalle, missä Kaarina ja Briita istuivat.
Oli uhkeata nähdä näitten ritarien ratsastavan upeilla hevosillaan kalleissa varustuksissaan. Monella oli yllään kiiltävät haarniskat, sukumerkit kilvissään ja usein kypärissäänkin. Ylhäisimmät ja rikkaimmat kannattivat haarniskoitaan ja kypäriään aseenkantajillaan. Niin tekivät marski itse ja Eerik Puke, ritari Kaarlo Tordinpoika, Broder Sveninpoika ja Guse Niilonpoika, Söderköpingin panttiherra, ynnä monet muut.