"Nyt ankara ritari", sanoi hän, "esittäkää minulle, mitä teillä on sydämellänne… Koska ratsastitte kanssani kaupunkiin, niin luen teidät ystäviini kuten herra Eerik Pukenkin."
"Paljon siitä, mitä aioin teille sanoa", vastasi ritari kylmästi, "on haihtunut muistostani seisoessani tässä kuuntelemassa … yhden neuvon tahdon kuitenkin antaa teille, jonka voitte painaa mieleenne… Älkää päästäkö unhottumaan, minkä vuoksi olette kehunut taistelevanne, marski… Pahoja huhuja on liikkeellä ja yhtä ja toista kuiskaillaan miehestä mieheen … ja sanon teille suoraan, kaikki ei näytä aina puhuvan teidän puolestanne; saattaa käydä niin, että joku, jota pidätte ystävänänne, voi pitää juttuja tosina."
"Paljon kiitoksia neuvostanne, jalo ritari, ja minulta saatte toisen takaisin", vastasi Kaarlo pisteliäästi sekä katsoi läpitunkevasti ritariin, "älkää tuhlatko neuvojanne turhanpäiten, ne voivat siten joutua helposti hylkykaluksi!"
Samalla käänsi marski selkänsä ritarille sekä astui sisähuoneisiin. Broder Sveninpoika jäi seisomaan kiukusta kalpeana, ja Eerik ei antanut hänelle kiihkossa perään. Hän polki jalkaansa lattiaan, niin että tömähti sekä läksi ulos Broder Sveninpojan seuraamana.
Oli jo ilta, eräs Pohjolan syystaivaan kauniita iltoja. Kadut olivat yhä vielä täynnä miehiä ja vaimoja. Ritarit joutuivat pian ylhäisen herrajoukon keskelle, joten he eivät saaneet kahdenkesken keventää sydämeltään yhteistä harmitaakkaansa. Mutta Broder Sveninpoika kohtasi erään miehistään, joka tuli katua pitkin ja käytti sitä tekosyyksi lähteäkseen kohta pois muitten joukosta, koska hänellä muka oli tärkeitä ilmoitettavia miehilleen. Hän keskustelikin miehen kanssa innokkaasti pitkähkön aikaa, ja lähti hänestä erottuaan kiireesti astumaan erästä kappelia kohden, joita tähän aikaan oli kolmen kirkon lisäksi kuusi kappaletta Söderköpingin kaupungissa. Se kappeli, jota kohti Broder Sveninpoika astui, oli Kaikkien Sielujen kappeli, ja sen lähistöllä tuli häntä vastaan eräs mustaveljes. Tämä ja ritari tervehtivät toisiaan, jonka jälkeen he astuivat yhdessä pyhästöön.
Sisässä oli täysi hämärä. Kuun säteet, jotka tunkivat tuuheain lehtipuiden läpi pienille ikkunoille ja niistä kappeliin, tekivät hämärän omituisen salaperäiseksi, vaan eivät voineet sitä poistaa. Munkki meni edellä ja pysähtyi taajimpaan varjoon, mutta meni sieltä sitten alttarille asti. Siellä hän kääntyi ikäänkuin tutkiakseen kappelin hämärää. Oli hetkinen äänettömyyttä. Hän olisi kuullut pienimmänkin risahduksen; mutta kaikki oli hiljaista. Kappeli olikin niin pieni, että jos siellä olisikin joku muu ollut, niin olisi munkin ja ritarin täytynyt välttämättä nähdä se; sitäpaitsi kävi tässä kappelissa harvoin kukaan muu kuin virkaatekevä pappi joskus messua pitämässä. Nähtyään varmaksi, ettei kappelissa ollut ketään muita kuin hän itse ja ritari, heitti munkki päähineensä taaksepäin ja astui ritarin luoksi.
"Mitä teillä on minulle drotsin puolesta sanomista", sanoi tämä kärsimättömästi, "kiiruhtakaa … mitä sanan tuotte minulle herra Kristeriltä?"
"Herra Krister tuo itse sanansa teille, ankara ritari!" vastasi munkki, "ja jos voisitte nähdä, tuntisitte minut herra Kristeriksi."
"Sen parempi, herra Krister, sitten arvelen että asianne on pian ajettu … mitä tahdotte?"
"Minä tunnen teidät, Broder Sveninpoika", alkoi drotsi, "että minun tuskin tarvitsee monella sanalla kertoa, mikä on saanut minut haluamaan tätä salaista keskustelua, teidän kanssanne… Te ymmärtänette sen tapahtuneen valtakunnan tähden, ja minä arvelen, että nyt tulee urhoollisten ja säikkymättömäin miesten toimia enemmän yksimielisesti kuin koskaan, kun emme tiedä, onko armollinen kuninkaamme ja herramme kuollut vai elossa, ja kun rauha näkyy riippuvan hiuskarvan varassa…"