"Herran rauhaa, kuningas!" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä, "tuon sinulle sanan kuningattareltasi."
"Kuningattareltani?" kysyi kuningas.
"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan."
"Mahtanette uneksia hurskas isä", virkkoi kuningas surumielisesti hymyillen. "Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja ennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut."
"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä", lisäsi munkki.
"Mitä rohkenet väittää, munkki… Tiedätkö edes, mitä kuningattareni puhui minulle?"
"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole voinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut."
Kuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain vihastuneena.
"Kuningatar puhui todellisesta onnesta", jatkoi munkki aivan rauhallisena. "Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun kysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain Jumalaa… Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin tahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua."
Kuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei ainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja salaperäinen esiintymistapakin.