"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle", lausui hän vihdoin, "sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin kun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on uskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis… tahdon täyttää hänen pyyntönsä."
"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin kuulustelematta tuomita… Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei uskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää… Ajatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!"
Kuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.
"Vadstenaa!" huudahti hän, "Niilo Sturea!… Jos kavaltaja sisältyy kuningattareni rukoukseen … niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo enää mitään kuulla."
"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan… Juuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä syöksytte, olen nyt luoksenne tullut… Tahdon puhua teille kuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon! Ajatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas… Laskekaa käsi sydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja toistaa tuon sanan kavaltaja."
Taistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla, antaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa puhettaan.
"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?" kysyi kuningas huulet yhteen puristettuina.
"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota syytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin linnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas kuoli."
"Viipurin linnantornin!" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden ikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.
"Niin, kuninkaani… Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota kannatte kaulassanne…"