"Munkki!" huudahti kuningas, "oletko kaikkitietävä?"
"Kaulaketju on Niilo Sturen", lausui säälimätön munkki.
Mykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin olisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja onnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet kiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän kaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:
"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi teidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi, kuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne, oli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille mitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa teille tuottanut… Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja välittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin määräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta hänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te…"
"Sano sanottavasi vain!" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden pysähtyi, "kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun asti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät kalpenemaan."
"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää… Ja sen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä onnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä vallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä henkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta."
Sanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen rakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja kylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee. Jumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän ystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla auringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla. Kuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä kaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin on jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja valoa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa, riippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut. Vain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin ilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat. Mahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta pakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.
"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas… Kaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan toisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla jalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit, jotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne. Molemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun haluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen, kummanko kaulaketjun valitsette."
Munkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa määrässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin ääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja ystävälliseksi.
"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille… Tahdotteko kuulla ne nyt?"