Kuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.
"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!"
Munkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei liikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen yhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa kuiskasivat rukouksen.
"Katsele kuningatar!" lausui hän murtuneella äänellä, "katsele alas taivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen velvollisuuteni tehnyt…! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä, rukoile kuninkaan puolesta!"
Nämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa taas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja kääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui ulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse, puolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista ovea.
Siihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä hetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.
Samassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi avattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi huoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.
Niin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar oli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen ja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven ja astui sisään.
Omituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista riippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä yötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit, rukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta ja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin olisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi sitä ajatellessa hänen poveensa.
Silloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan kysymyksensä: