"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä."
"Tahdon!" kuiskasi kuningas.
"Niin kuunnelkaa sitten!… Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu teille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten on teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta senjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te vaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan…"
Munkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi tapeetin ja irroitti kiven tilastaan.
"Edellinen"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, "on teille helppo asia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei ole… Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se kokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on teidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne… Sitten voitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne, niin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei takaisin tuo… Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt. Matkani määrä on nyt kaukana täältä… Voin kuitenkin vielä, jos Herra voimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne… Muussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme… Herra suokoon sinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se toisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!"
Kului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi hän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan sydämeen.
Sitten katosi hän hiljaa ovesta.
Kuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.
* * * * *
Seuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai Kaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat uutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.