Pääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli Skåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan elättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin edustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen kimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski Klaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman linnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.
Kaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman esiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin. Mutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja ennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa. Silloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat tehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän hyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa Vagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi kuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin lähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput — se oli varhain aamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen — kun hän sai jo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.
Hän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan takaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi, jos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan. Laivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi vihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja katselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa ja kiiti ulos merelle.
Silloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän heidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää elokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita Kristianin uhkaamia linnoja.
XII.
Salainen sanansaattaja.
Myöhään eräänä iltana astui Erengisle Niilonpoika Örebron linnan ritarisaliin. Hän oli Vadstenasta tulossa, oli juuri noussut hevosensa seljästä ja kiiruhti nyt, varukset riisuttuaan, vaimoansa tervehtimään.
Tämä tuli häntä jo ystävällisesti vastaan. Niinkuin tavallisesti aina, miehen tullessa jostain kokouksesta kotiin, niin menivät he nytkin salakammioon. Siellä vaihtoivat he sitten ajatuksiaan. Ja ritari kertoi kaikki, mitä toiset olivat puhuneet, mitä itse oli puhunut, miettinyt, sekä mitä lopullisesti oli päätetty. Samaten tapasivat he aina neuvotella, ennenkuin ritari lähti mihinkään kokoukseen tai tärkeämpään toimeen. Briita rouva oli, niin kauan kuin Ringstaholma ja Stegeborg oli hänen miehellään läänityksenä, tavallisesti oleskellut Hammarstadissa, mutta nyt asui hän Örebrossa.
Tuskin olivat he vielä ehtineet istuutua salakammiossaan, kun jo Briita rouva kysyi, mitä Vadstenassa oli tapahtunut, ja Erengisle herra kertoi:
"Kuningasta", lausui hän, "huolettaa kovasti ne esteet, joita kaikkialla kohtaa. Hän ei kuitenkaan siltä tahdo lähteä sotajoukon kanssa matkaan, koska sellaisen joukon ylläpito saattaisi rahvaan turmioon, joko hän sen sitten sijoittaisi linnoihin tai pitäisi taisteluvalmiina kuningas Kristiania vastaan. Tanskalaiset pysyvät kumminkin rauhassa siellä, missä ovat, ja niin saisimme me vain häpeän ja vahingon osaksemme."