Vainoojat olivat nyt aivan kiven vieressä. Jost uskalsi tuskin hengittää. Hän oli varmasti päättänyt ottaa neidolta hengen, jos hän vain huudollaan saattaisi vainoojat heidän piilopaikkansa huomaamaan. Ja vaikkapa hän nyt olisikin tullut ajatelleeksi tekonsa seurauksia itseensä nähden, niin ei hän kuitenkaan nyt, niin kiihottunut hän oli, olisi voinut siitä kättänsä pidättää.
Kumiseva kavioin kapse toi Ilianan mieleen Tordin kuvan. Ja heti kypsyi hänessä ajatus ennemmin kuolla hänen läheisyydessään, hänen sylissään, kuin kauemmin kärsiä ilkeän konnan väkivaltaa.
Sydäntäsärkevä huuto tunki hänen huuliltaan. Vaate, joka oli sidottu hänen suunsa eteen, vei tosin osan äänestä, mutta kuitenkin oli se siltä kyllin voimakas tunkeutuakseen ratsastajain korviin. Nämät pysähtyivät.
Kauhea, hirveä kirous pääsi Jostin huulilta samalla kun jänteet hänen käsissään pingottuivat. Jos hän nyt vain näki hevosenpään kiven viereltä esiin pistävän, niin oli hän heti valmis panemaan uhkauksensa toimeen.
Juuri samalla hetkellä tulikin musta hevosenpää näkyviin.
Iliana huudahti taas ja samalla työnsi Jost tikarin hänen rintaansa.
Höyhentöyhtöinen ritari kiiti esiin ja otti käsivarsilleen putoavan ruumiin. Mutta myrskyn tavoin riensi ilkityöntekijä ulos nummelle käyttäen hyväkseen hämmästystä, jonka tekonsa oli aikaansaanut.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti ritari vetäen samassa viitan varovasti syrjään.
Mutta tuskin oli hän vielä nähnyt, kuka uhri hänen käsivarsillaan oli, ennenkuin hän jo huusi kahdelle miehelleen:
"Kiinni murhaaja… Se oli Jost von Bardenvleth!"