Toinen miehistä olikin jo syöksynyt murhaajaa takaa ajamaan ja ennen pitkää alkoi hetkisen matkan päästä kuulua kalisevain miekkain ääniä.
Mutta Axevallan linnan ritarisalissa, josta kirkas valo levisi yli pihamaan, istuivat herra Tuure Tuurenpoika ja Kaarlo kuninkaan nuori marski, herra Tord Kaarlonpoika.
Keskustelu ei tahtonut oikein sujua. Miehiä kulki siinä yhtä päätä milloin ulos milloin sisään. Ja Tuure herra vastaili vain hitaasti marskin kysymyksiin pidättäen siltä kuitenkin lempeän, ystävällisen hymyilyn huulillaan. Tordin avonaiset, jalot kasvot ilmaisivat lujaa päättäväisyyttä, joskin samalla jonkinlaista levottomuuttakin. Eikä se suinkaan jäänyt Tuure herraltakaan huomaamatta, vaikka hän käsittikin sen toisella tavalla kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä.
Vadstenassa ollessaan oli hän luvannut Kaarlo kuninkaalle, että auttaisi hänen nuorta marskiaan neuvoillaan. Ja sitä varten oli marski kai nyt tullut, vaikka joku varomaton sana Tuure herran puolelta teki hänelle vaikeaksi esittää asiaansa.
Tuure herra pyysi arvoisaa vierastaan illalliselle ja kun ei Tordilla ollut mitään sitä vastaan, jättivät he ritariluhdin, jossa siihen asti olivat istuneet, ja menivät ruokasaliin. Siinä mennessään huomasi Tord, että huoneissa ja linnankäytävissä oli vain Tuure herran miehiä, omiaan ei hän nähnyt missään. Ja synkkä piirre hänen kasvoillaan tuli vieläkin synkemmäksi.
"Mitään ilahuttavia tietoja ei teillä kai ole, marski", sanoi Tuure herra istuutuen pöytään ja tarttuen samalla olutkannuun. "Harvasanaisena olette saapunut luokseni, antakaa nyt ruuan ja oluen avata sydämenne!… Mistä viimeksi olette tulossa, koska mielenne on niin painuksissa?"
"Lödösestä, Tuure herra!" vastasi Tord.
"Kristian kuningas on sen kai lujasti varustanut, niin on ainakin sanottu. Tuskinpa se siis koskaan joutuu Kaarlo kuninkaan käsiin!"
"Ja kuitenkin on kaupunki jo miesteni hallussa!" selitti Tord.
"Miehenne … ovatko ne jo Lödösessä, marski…! Mitä sanotte, onko kaupunki todella jo Kaarlo kuninkaan hallussa?"