"Hiljempaa, hiljempaa, jalo neiti!" sanoi hän, "noin ei koskaan Kaarina kuningatar lentänyt!"
"Antakaa se minulle anteeksi, Inga äiti!" lausui neitonen nöyränä ja hiljensi samassa kulkuaan. "Mieltäni painaa vain se ajatus, että ritari raukka saa odottaa siellä, nyt kun hän on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin milloinkaan ennen, nyt kun ystävä on poissa ja hän seisoo taas aivan yksin maailmassa."
"Niin, mene", puhkui vanhus helposti lepytettynä, "ritari raukka, ritari raukka … ja hän, joka kerran oli marskille melkein kuin oikea käsi…! Niin omituisesti muuttuu maailman meno…! Muistan aivan hyvin vielä kun hän pelasti kuningatar vainajan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, tuona kauheana päivänä, jolloin talonpojat raastoivat taalalaisvoudin luostarista ulos … jaa, jaa, voi, voi, sitä nuorta herraa! Ja nytkö hän on aivan yksin maailmassa eikä ole ketään muuta, kuin te, jalo neiti, joka lohduttaisi häntä!"
"Ei ketään muuta kuin minä!" huokasi neitonen ja askeleensa tulivat taas joutuisammiksi hänen itsekään sitä huomaamatta.
Vanhus ojensi kätensä pidättääkseen vielä kerran neitosta ja muistuttaakseen tälle, ettei Kaarina kuningatar koskaan lentänyt, ei vaikka asia olisi koskenut herra Kaarlo Knuutinpoikaa, mutta silloin olivatkin he jo luostarinportilla. He astuivat hiljaiseen kirkkoon ja kulkivat käytävää pitkin kuoriin, jossa kynttilät paloivat Kaarina kuningattaren haudalla. Siihen pysähtyi vanhus, lankesi polvilleen ja rukoili. Ja hänen mieleensä tuli siinä kuluneet hetket, kun hän vielä sai koristella kuningatarta, omaa Kaarinaansa, lempilastansa. Ja pyhä toivo täytti hänen sielunsa saada palata hänen luokseen taas, elää hänen lähellään, jos se syntiselle ihmiselle vaan oli mahdollista lähestyä sellaista Jumalan enkeliä.
Aivan lähellä tuota yllämainittua kuoria kohosi ihan uusi hautapatsas, johon oli piirrettynä marski Tord Bonden nimi, kuolinpäivä ja vuosi sekä alle tuo tavallinen lause: "requiescat in pace, levätköön rauhassa!" Vahakynttiläin valossa, jotka paloivat kahdessa seinään kiinnitetyssä metallikoukussa, kimaltelivat kirjaimet sankarin nimessä niinkuin jalokivet.
Tai ehkä ne olivatkin kyyneleitä vain, joita joku ystävä oli vuodattanut siinä kuolleen muistolle.
Hautapatsaan juurella, pää alas painuneena ja silmät kiinnitettyinä
Tord Bonden nimeen, oli yksinäinen mies polvistuneena.
Hänen takkinsa oli mustansinistä samettia. Ja yli rinnan kulki hänellä kallisarvoinen vyö, johon Yö- ja Päivä-suvun vaakuna oli kirjailtu mustaan ja valkoiseen. Jaloissa oli hänellä saappaat kultaisine kannuksineen ja hattua, jota piti yhteenliitetyissä käsissään, koristi valkoinen kameelikurjen sulka.
Nähdessään ritarin pysähtyi viittaan kietoutunut neitonen hartaana paikalleen. Hänen kätensä menivät ristiin ja hänkin rukoili samalla kun vuolaat kyynelet virtasivat alas hänen poskiaan viitalle ja hautakivelle asti.