"No, no", keskeytti kuningas rauhoittaen, "mielikuvituksenne vain liioittelee teille asian suuremmaksi kuin se onkaan, Ove herra… Serkkuni kyllä pysyy sanassaan ja minä myös hänen isänsä puolesta, siitä saatte olla varma, vaikka häitä ei nyt voidakaan viettää, ennenkuin rauha on saatu!"
Mutta nyt heittäytyi Ove herra polvilleen.
"Ei, herra kuningas, ei, ei!" huudahti hän kiihkeänä ja intohimoisena, josta kaikesta kuningas huomasi, että asia oli hänelle henkeäkin kalliimpi. "Jos olen saavuttanut suosionne, jos joskus olette tuntenut iloa siitä, kun olette saanut tehdä toisen onnelliseksi, niin antakaa nyt minulle sananne, että pian, hyvin pian panette setänne lupauksen täytäntöön!"
Kuningas nosti polvistuneen ylös ja koetti rauhoittaa häntä, niin vaikeaa kuin se olikin. Vihdoin sanoi hän:
"Jouluna, Ove herra, jouluna voimme ottaa asian uudestaan puheeksi…
Mutta nyt se jääköön!"
Ja kuningas poistui salista huoneisiinsa.
Ove herra jäi siihen seisomaan ja ankara tuska tunki hänen rintaansa. Hän rakasti todellakin kuninkaan kaunista serkkua, mutta menetteli siinä rakkaudessaan samalla tavalla kuin ajaessaan otusta metsässä. Se piti käydä rientoaskelin ja hän katsoi otusta jo omakseen, joskin nuolensa ei ollutkaan vielä muuta kuin vain sipaissut sitä. Kiivaana, tulisena, mutta samalla iloisena ja reippaana, sellaisena voitti Ove herra kaikkien sydämet puolelleen. Mitään pahaa ei hänessä oikeastaan ollutkaan, vaikka hän, intohimojen kohotellessa jättiläislaineitaan, voikin yhtä helposti ottaa askeleen pahaan kuin hyväänkin.
Kauan mietti hän siinä itsekseen, vaivaisiko vielä kuningasta pyynnöillään vai antaisiko asian jäädä siihen eli ryöstäisikö vanhan hyvän tavan mukaan muitta mutkitta morsiamen itselleen. Lopulta ei hän enää tiennyt, mikä olisi paras, ja kiukuissaan iski hän nyrkkinsä rintaan. Kellojen valittava ääni sai vielä myrskyn hänen rinnassaan kohoamaan. Hän syöksyi jo kuninkaan ovelle.
Mutta siinä maltti hän mielensä ja pysähtyi. Hänen mieleensä juolahti näet yht'äkkiä ajatus, että jos hän nyt suututtaisi kuninkaan, pilaisi hän vain sillä koko asiansa. Ennen kaikkia oli hänen nyt noudatettava kuninkaan tahtoa, varsinkaan kun ei ollut varma rakastettunsa mielentilasta ja kun ei missään tapauksessa tahtonut alentua sellaiseen konnantyöhön, että ryöstäisi immen vasten hänen omaa tahtoaan. Ja sittenkun tunteitten kuohu vähitellen oli ehtinyt laskeutua, voi hän jo helpommin katsella asiaa sen eri puolilta, ajatella kuninkaan lupausta ja sitäkin mahdollisuutta, että neitonen voisi vaikuttaa kuninkaaseen jonkun toisen hyväksi. Hän kääntyi ulko-ovelle ja riensi ulos. Nopein askelin poistui hän sitten kuninkaankartanosta ja kellojen soitto se soi siinä mennessä niin rauhoittavasti ja lohduttavasti hänen korvissaan. Mutta ne ajatukset, kuinka voittaisi Briita neidin itselleen, ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, ettei hän edes huomannut, miten kaksi naishaamua hiljaa hiipi hänen jäljessään rappusia alas ja kiirein askelin suuntasi kulkunsa luostaria kohti.
Kevyestä, sulavasta käynnistä päättäen oli toinen heistä vielä vallan nuori. Toisen näytti olevan vaikea seurata häntä ja pari kertaa tarttuikin hän jo seuralaistaan kädestä kiinni, pidättääkseen tätä.