"Ah!… Mitä sanottekaan, arvoisa herra… Ruotsin arkkipiispako, herra Jöns Pentinpoika, tahtoisi auttaa minua onneen, jota Kaarlo kuningas ei katso voivansa minulle suoda?"
"Niin, sellainen on hänen halunsa!" virkkoi kaniikki tyynesti.
"Ennen olisin uskonut tulen ja veden voivan yhdistyä kuin arkkipiispan tahtovan tehdä jotain minun hyväkseni!" sanoi Niilo yrittämättäkään salata sitä epäilystä, jonka tuomioherran sanat hänessä herättivät. "Niin eri suuntaan ovat tiemme heti alusta alkaen kulkeneet, että teidän on vaikea saada minua vakuutetuksi sanojenne totuudesta."
"Te ette tunne arkkipiispaa!"
"En tosin niin hyvin kuin te, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni, ettei hän voi olla ystäväni… Sillä minä en ole hänen ystävänsä, sen te kyllä hyvin tiedätte samoinkuin arkkipiispa itsekin!"
"Niin, jos pinnalta katsotaan, silloin ette ole arkkipiispan ystävä. Mutta työskenteleväthän auringon valo ja lämpökin yhdessä samaa tarkoitusta varten, saattaa maa vihreäksi ja siten elättää ihmiset ja eläimet. Niin ovat he siis toisiinsa sidotut, vaikka vaikuttavatkin kumpikin erikseen. — Tältä kannalta katsottuna olette tekin ja arkkipiispa toistenne ystäviä!"
"Minä sanotte … minäkö ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika … mekö työskentelisimme samaa päämäärää varten?"
"Sitä uskallan väittää, jalo ritari!"
Molemmat vaikenivat ja Niilo kiinnitti tutkivat silmänsä mahtavaan tuomioherraan, joka kuitenkin kesti hänen katseensa. Lopulta levisi hymy Niilo Sturen kasvoille.
"Toimistaan mies tunnetaan", sanoi hän, "ja sitä te ette ainakaan voi väittää, että minun ja arkkipiispan tekoja voisi verrata toisiinsa, ei sellaisinaan, eikä lopulliseen päämääräänkään katsoen. Vai onko hänen armonsa, arkkipiispa, niin ihmeellisesti muuttunut, että hän nyt on kuninkaan ystävä? Sellaiseksi ei hän ainakaan tähän asti ole osottautunut."