"Niin sanotte te, jalo ritari, ja kuitenkin saatte heti nähdä, että se, mitä olen sanonut, on totta. Sanokaapa nyt minulle, ettekö tekin pidä tärkeämpänä itse kelloa kuin kellotapulia, joka sitä kannattaa!… Sen asian suhteen, Niilo ritari, ei arkkipiispa koskaan ole ollut kahden vaiheilla. Kellon tähden tahtoo hän uhrata henkensä ja verensä ja kaikki mitä hänellä on… Ja niinhän tahdotte tekin!"

"Toisin sanoen, arvoisa herra, te tahdotte tällä väittää, että Ruotsi olisi hänelle yhtä rakas ja kallis kuin minullekin… Mutta silloin näyttäköön hän sen myös teoissa. Ja sitä älkää sanokokaan, että hän, joka Jumala paratkoon on kantanut nurjaa kilpeä Ruotsin kuningasta vastaan, että hän rakastaisi Ruotsinmaata."

Synkkä varjo ilmaantui tuomioherran kasvoille ja terävät, tutkivat silmät kiintyivät Niiloon. Mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se varjo, ja tyyni levollisuus sai hänessä taas vallan. Ja aivan säveänä vastasi hän tehtyyn väitteeseen.

"Vaikea on lukea miehen ajatuksia hänen kasvoistaan ja sitä ihmistä ei ole, joka voisi väittää tuntevansa arkkipiispa Jöns Pentinpojan. Mutta se, mitä olen sanonut, on totta ja sen tulette te kerran vielä huomaamaan, vaikka tekonsa teistä nyt näyttävätkin, huomatkaa, että sanon näyttävät, näyttävät puhuvan sitä vastaan. Te saatte vielä nähdä, että hän ennen kaikkia tahtoo vain Ruotsin kunniaa, Ruotsin hyvää… Ja siinä suhteessa, jalo ritari, siinä suhteessa seisotte te samalla maapohjalla. Siksi voittekin te aivan hyvin tulla hänen miehekseen ja voimakkaalla kädellänne viedä tätä yhteistä, suurta asiaa eteenpäin… Huomaan, että epäilette, mutta poistakaa se epäilyksen tunne rinnastanne, Niilo ritari. Tahdon vannoa valan, pyhän, kalliin valan, ottakaa vaikka henkenikin, ellei se, mitä nyt olen puhunut, ole aivan totta. Te olette kunnon mies, ritari, jolla ei ole vertaa. Siksi olenkin puhunut teille ilman mitään edellytyksiä varmana siitä ettette väärinkäytä vilpittömyyttäni…"

Taas kiintyivät kaniikin terävät silmät läpitunkevina ritariin. Mutta tämä seisoi siinä ääneti ja, niinkuin näytti, ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä rinnoillaan. Ja Helmich jatkoi:

"Arkkipiispa ei mitään muuta niin kernaasti halua kuin Ruotsin pelastusta. Sitä varten tahtoo hän koota ympärilleen kaikki samaa ajattelevat, yhdistää ne lujaan liittoon, joka uskaltaa uhrata kaikki, kaikki Ruotsin edestä…! Te olette ylhäistä sukua, olette nuori, urhoollinen. Teidät tuntee ja teitä rakastaa rahvas. Te voitte nostaa aseisiin talonpoikaisjoukon, niinkuin eilen kuninkaan luona sanoitte, te voitte nostaa sen aseisiin ja puhdistaa valtakunnan! Sitä vaatiikin arkkipiispa nyt teiltä. Siitä kaikesta nyt huomaatte, miten arkkipiispa on seurannut teidän askeleitanne näinä pitkinä vuosina, kun olette elänyt erotettuna kuninkaasta, kaikkien ihmettelyn, etten sanoisi halveksimisen esineenä. Arkkipiispa on ihmetellyt, mitä muutkin ovat ihmetelleet. Ja kun nyt kuninkaan luona kuulin teidän vapaan, voimakkaan ja lämpimän puheenne, niin vahvistui minussa se mielipide, joka sekä minulla että arkkipiispalla teistä jo kauan aikaan on ollut. Ojentakaa nyt minulle kätenne suostumuksen merkiksi ja sallikaa minun viedä arkkipiispalle sellainen tervehdys, että tahdotte liittyä häneen… Silloin on teistä tuleva ensimmäinen mies Ruotsissa ja silloin voitte te myös vuoden ja päivän kuluttua kuljettaa sydämenne valitun, kauniin Briita neidin, morsianna linnaanne!"

Ollen varma jo asiansa onnistumisesta katseli tuomioherra nyt tyytyväisesti hymyillen ritaria, joka oli tullut aina vain vaaleammaksi, mitä kauemmin puhetta jatkui. Ei ollut muuten mikään ihme, jos tämä arkkipiispan kavala välitysmies erehtyikin ritarin suhteen. Onhan ihmissydän yleensä niin samallainen. Intohimot, turhamaisuus, kunnianpyyntö, kosto, ne hallitsevat enemmässä tai vähemmässä määrässä kaikkia. Ja Niilo ritarilla oli paljon kostettavaa, paljon voitettavaa. Hän oli saanut kärsiä häväistystä, hänet oli syrjäytetty, unhotettu. Hänen jaloimmat pyrkimyksensä oli väärinkäsitetty. Hänen onnensa oli kylmästi poljettu ja tyhjäksi tehty. Kukapa siis ei hänen tilallaan olisi kuunnellut, viehättynyt sellaisesta puheesta, sellaisesta tarjouksesta, kuin kaniikki Helmich nyt esiin toi. Epäilemättä oli hetkikin onnellisesti valittu. Ja taitavammin ei olisi voitu asiaa ajaa kuin se nyt tehtiin. Hieno tuomioherra saattoi siis täydellä luottamuksella odottaa ritarin vastausta.

Mutta Niilo Sture vastasi:

"Te olette tehnyt minulle ehdotuksen, että yhtyisin liittoon arkkipiispan kanssa ja, niinkuin suvaitsitte sanoa, Ruotsin tähden. Samalla olette jo ilmoittanut palkinnonkin, joka on tuleva osakseni, jos suostun arkkipiispan tarjoukseen. Tahdon antaa nyt teille vastaukseni. Jos asia on todella niinkuin sanotte, niin on meidän tarkoituksemme Ruotsin suhteen samat. Ja silloin olemme ystäviä, hän ja minä, ilman välipuheitakin, samaten kuin vastaisessa tapauksessa siksi emme koskaan tule. Mitä taas tulee Briita neitiin ja hänen isänsä viimeiseen tahtoon, niin suoraan sanottuna tekee se minuun inhottavan vaikutuksen, että käytätte sitä syöttinä minulle tarkoituksianne varten. Jos tunnette neitosen mielen ja jaksatte ajatella, että tämä hänen isänsä viimeinen tahto perille asti ajettuna voi saattaa hänet kuolemaan, niin on teidän velvollisuutenne ihmisenä ja pappina tehdä kaikki mitä voitte, että tämä määräys tulisi kumotuksi. Ainoastaan sillä ehdolla, siitä saatte olla varma, suostun arkkipiispan tarjoukseen tässä asiassa. Mutta palkintona en koskaan jotain lupausta vastaan, joka sitoisi vapaan tahtoni. Lopuksi tahdon vielä huomauttaa, että jos tarkoitusperä meillä onkin sama, niin emme siltä suinkaan ole yhtä mieltä keinoista, joilla se on saavutettava…"

Niilo pysähtyi ja hänen levolliset silmänsä tarkastelivat tutkivina kaniikkia. Mutta tämän, niin hyvin kuin voikin hillitä itseään, oli nyt vaikea salata kummastusta, joka hänet valtasi kuullessaan ritarin sanat.