Kaniikki viivähti vielä hetkisen, ikäänkuin olisi hän tahtonut antaa ritarille miettimisaikaa ja saada alkuun uuden keskustelun. Mutta nähdessään nuo lujat ja päättävät, vaikka samalla vaaleat kasvot edessään, jätti hän hyvästi ja meni.
Niilo jäi siihen yksin seisomaan ja katselemaan poistuvan jälkeen. Epäilysten tulva täytti hänen mielensä ja nuo vanhat ajatukset koskien kuningasta ja valtakuntaa palasivat taas. Mutta hän tempautui väkisin irti alakuloisuudestaan, käveli muutaman kerran lattian yli ja pysähtyi sitten ikkunan eteen.
Elämä ulkona hänen huoneensa edustalla oli vilkastunut. Rahvasta oli lukuisasti saapunut kaupunkiin ja monet ritarit, joista toiset olivat saapuneet hautausta varten, toiset taas tulleet kuninkaan seurassa, toivat asepalvelijoineen siihen vielä uutta vaihtelua. Välinpitämättömänä katseli Niilo ohikulkevaa liikettä. Hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään, niinkuin ihmisetkin kadulla. Niin seisoi hän siinä mistään välittämättä kauan aikaa. Mutta äkisti vilkastuivat hänen silmänsä, niinkuin olisi joku siellä ulkona kiinnittänyt hänen mieltään.
Siellä alhaalla ikkunan vieressä seisoi kaksi miestä keskustellen. Toinen oli kaniikki Helmich, toinen herra Ove Laurinpoika. He erosivat juuri toisistaan, kun Niilo huomasi heidät. Ove herra kääntyi pihalle ja heti senjälkeen kuuli Niilo Sture hänen askeltensa äänen rappusista, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa.
III.
Hagbart ja Signe.
Kuninkaankartanon puistossa tuuheitten puitten varjossa istui eräänä varhaisena aamuhetkenä Briita neiti käsi poskeen nojautuneena. Kirkkaansinisellä taivaalla helotti elokuun aurinko, valoi valoaan yli maan, pilkisteli puitten oksien välistä uneksijaan, jonka vaalealle poskelle silloin tällöin kimalteleva kyynel ilmautui tipahtaen siitä alas vihreälle nurmelle hänen jalkainsa juuressa. Hänen katseensa oli kiintynyt poljettuun kukkaan, jonka oli ottanut ylös ja jota paraikaa piti kädessään. Mutta mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat oli vaikea sanoa. Tuo puoleksi kuihtunut, tallattu kukka oli kai aluksi antanut hänen ajatuksilleen suunnan, mutta nyt lentelivät ne jo kaukana siitä. Sillä näytti siltä kuin olisi hän itse tahtonut päättää hävitystyön, jonka luonto oli alkanut, koskapa välinpitämättömästi väänteli kukkasen lehtiä käsissään.
Mutta sitä ei hän nyt huomannut, hänen ajatuksensa liitelivät muilla mailla kaukana lähtökohdastaan, vaikka hän vielä huomaamatta pitikin kukkasta kädessään, ehkä juuri tuolla tajuttomalla liikkeellä ilmaisten, mitä hänen mielessään liikkui.
Silloin ilmestyi nuori ritari erään puun taakse.
Se oli herra Ove Laurinpoika. Hän seisoi sivuun neidosta, joten tämä ei voinut huomata häntä. Ja hurmaantuneena katseli hän siitä paikaltaan kauan aikaa kaunista tyttöä, niinkuin ei olisi koskaan tahtonut häiritä sitä, mitä näki.