Huokaus ja neitosen nimen lausuminen ilmaisivat kuitenkin lopulta hänet.
Briita neiti katsahti peljästyneenä sivulleen. Ja nähdessään Ove herran tuli hänen poskensa vielä vaaleammaksi ja hän hypähti ylös niinkuin säikähtynyt hirvi, kun se yhtäkkiä huomaa metsästäjän jännitetyin jousin seisovan puun alla.
"Mitä tahdotte, Ove herra?" kysyi hän enemmän katseella kuin sanoilla.
"Niin kylmänä, Briita neiti?" lausui tämä käyden esiin ja aikoi tarttua hänen käteensä. "Katseestanne päättäen voisin pitää itseäni nyt onnettomimpana nuorukaisena, mitä maa päällään kantaa!"
"Niinkuin minä todella olen onnettomin tyttö… Kuitenkin on suuri ero minun ja teidän välillänne siinä suhteessa…"
"Ja mikä sitten?"
"Minä olen onneton teidän tähtenne, Ove herra…"
"Minun tähteni…! Kuinka voitte puhua niin julmasti, vaikka kyllä tiedätte, että tahtoisin uhrata kaikkeni, mitä minulla on, henkenikin, teidän ja teidän onnenne edestä!"
"Niin te sanotte … mutta sanoissanne ei ole sydäntä, kuori vain. Muistatteko vielä tuota iltaa monta vuotta takaperin, kun ensi kerran puhuitte minulle rakkaudestanne? Muistatteko, mitä silloin vastasin teille?"
"Mutta paljon on senjälkeen muuttunut, jalo neiti, ja isänne tahto … hänen viimeinen tahtonsa…"