"Kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät, herra Ove Laurinpoika!"
Hän antoi viittauksen miehilleen, jotka astuivat heti esiin ja panivat toimeen hänen käskynsä.
IV.
Tuomioherran matkaseurue.
Vähän myöhemmin päivällä edelläkerrottujen tapausten jälkeen lähti kaniikki Helmich Vadstenasta mestari Eerikki Olavinpojan ja parin arkkipiispan miehen seurassa. Äänettöminä ratsastivat molemmat hengelliset herrat eteenpäin, tuomioherra ajatuksiinsa vaipuneena, koulumestari taas epäilemättä kunnioituksesta esimiestään kohtaan. Hän katseli kumminkin kauniita maisemia ympärillään, kuin sitävastoin tuomioherra istui vain pää alhaalla, kulmakarvat rypistyksissä ja tujotti suoraan eteensä niinkuin olisi hevosen harja ollut ainoa maailmassa, jota kannatti katsella.
Niin kulkivat he noin puoli peninkulmaa. Siellä täällä tuli heidän vastaansa toivioretkeläisiä, jotka olivat matkalla Pyhän Briitan kuuluisaan luostariin. Moni niistä rukousnauha käsissään luki rukouksiaan tien syrjällä, tuulen tuodessa yksinäisiä kellon ääniä luostarista heidän korviinsa. Toisinaan taas tapasivat he joukon asepalvelijoita, joilla oli herrojensa vaakunat neulottuina takkinsa etupuolelle. Tulipa muutaman kerran tavarakuormakin heidän vastaansa. Ne sisälsivät kaikki ruoka-aineita luostarille ja tuotiin kai niitä joltain sen monista maatiloista, joista useimmat sijaitsivat rajapitäjissä.
Mutta kaikesta tästä ei tuomioherra mitään välittänyt. Hän ratsasti vain äänetönnä eteenpäin ja koulumestari ei tahtonut tai ei uskaltanut häiritä häntä.
Tuomioherran matka kävi pohjaa kohti pitkin Vetterin rantaa Motalaan, josta sitä sitten oli määrä jatkaa Neriken ja Örebron kautta Stäken linnaan, missä arkkipiispa tähän aikaan oleskeli. Helmich oli valinnut tämän tien, koska toivoi Örebrossa saavansa kuulla tärkeitä uutisia. Motalaan pysähtyivät he hetkiseksi lepäämään. Siinä levätessä yllätti heidät eräs munkki, joka hiljalleen ratsastaen saapui pihalle, astui alas hevosensa seljästä ja antoi apetta sille.
Munkki oli kookas mies ja hänen hitaat liikkeensä eivät voineet katsojalta salata, että hän ennen luostariin menoaan oli harjoittanut aseidenkäyttöä toimenaan. Hänen päähineensä oli kasvojen eteen vedettynä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen muotoaan. Hevosen syödessä istui hän itse vieressä erään hirren päällä. Mestari Eerikki seisoi hetkisen matkan päässä hänestä ja katseli häntä tutkien. Hän luuli tuntevansa tuon kookkaan munkin, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut antautua ennemmin keskusteluun tämän kanssa, kuin oli varma asiastaan.
Mutta kun hän seisoi siinä ja mietti itsekseen, oliko munkki se, joksi hän häntä luuli, nousi tämä hitaasti ylös ja lähestyi häntä.