"Ettekö ole Eerikki Olavinpoika?" kysyi munkki.
Tämä nyökkäsi päätään.
"No kuinka pitkälle olette ehtinyt kronikkanne kirjoittamisessa senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme?"
"Oikein!" huudahti koulumestari. "En erehtynytkään luuloissani… Tehän se todellakin olette!"
"No oletteko päässyt tunkeutumaan tuota pimeää käytävää pitkin Folkungaherttuain torniin?" keskeytti munkki hänen puheensa ja sanoista voi kuulla, että hän hymyili, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan.
"Kiitos avustanne, harmaaveli…! Niin kauas en vielä ole ehtinyt, mutta maanalaisen käytävän perille pääsin… Muut toimet ovat senjälkeen vieneet niin aikani, etten ole muuta ehtinyt kuin lisätä varastojani arvokkailla löydöillä teostani varten. Kunpa pääsisinkin pian työpöytäni ääreen!"
"Matkustitte silloin, ellen väärin muista, hänen armonsa, arkkipiispan, asioissa Lundiin?"
Koulumestari nyökäytti päätään.
"Silloin voitte ehkä sanoa", jatkoi munkki, "aikooko arkkipiispa Tuve vieläkin, aina joka kerta, kun saapuu ruotsalaiseen kaupunkiin, kannattaa arkkipiispanristiä edellään? Niin teki hän kuningas Kristofer vainajan aikana tullessaan Kalmariin vähän enemmän kuin kymmenen vuotta sitten."
Tanskan arkkipiispa oli antanut, tullessaan erääseen kokoukseen Kalmariin vuonna 1444, kantaa suurta arkkipiispan ristiä edellään sen merkiksi, että hänellä oli etusija ennen Upsalan arkkipiispaa ja että arvonsa puolesta oli pohjoismaitten hengellinen päämies lähinnä paavia eli, latinalaisella sanalla sanottuna, primas. Kalmarissa silloin läsnäolevat piispat vastustivat arkkipiispan oikeutta tässä suhteessa. Ja tämä selitti heille, että kaikki oli tapahtunut vain kristillisestä hurskaudesta ja kuninkaalle kunniaksi sekä että hän kyllä mielellään omasta puolestaan sallisi Upsalan arkkipiispan esiintyä samalla tavalla Tanskassa.