Tuomioherra vilkaisi salaa munkkiin, mutta kasvoille vedetty päähine esti hänet mitään näkemästä. Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka kuluessa kukin matkustavaisista antautui omien ajatustensa valtaan. Sen keskeytti lopulta munkki, joka lisäsi kääntäen samassa hevosensa harjan toiselta puolen toiselle:
"Hänen armonsa, Jöns arkkipiispa, näyttää voivan paremmin selviytyä asiasta. Uskokaa minua, armollinen herra, jos hän vain ryhtyy toimeen, kääntää hän varmaan virran kulun, mihin itse tahtoo, eikä hänen tarvitse peljätä tulvaa, eikä sitäkään, että siitä syntyisi vain pieni puro joen asemesta. Olenpa varma, ettei hän myöskään puolusta teidän ajatustanne, armollinen herra, mitä kansan tuomioon tulee…"
"Hm, hm!" yski kaniikki katsellen sinertäviä vuoria, joitten yli heidän oli kuljettava.
"Kunpa hän vaan saisi elää!" virkkoi munkki.
"Elää…? Mitä tarkoitatte, harmaaveli? Hänen armonsahan on mitä paraimmissa voimissa!"
"Ajattelin vain arkkipiispa Olavia ja hänen äkillistä kuolemaansa!"
Munkki käänsi samalla kasvonsa sivulle, niin että hän selvästi voi nähdä kaniikin koko muodon. Tämä kalpeni kovasti ja tempasi samassa ikäänkuin tajuttomasti uljasta juoksijaansa suitsista, niin että se peljästyneenä hypähti eteenpäin. Mutta samassa käänsi munkki jo kasvonsa takaisin ja kaikki kävi taas vanhaa rataansa, vaikka keskustelua painostikin se mieliala, johon kaniikki oli joutunut. Tätä ei se enää näyttänyt huvittavan tai tuntui se hänestä liian tuskalliselta voidakseen jatkaa sitä.
"Jumala paratkoon!" virkkoi munkki, "vieläkään ei olla varmoja siitä, mikä aiheutti tämän äkillisen kuolemantapauksen… Mikä on teidän mielipiteenne siitä, armollinen herra…? Onkohan mitään perää kansan jutuissa mantelimaidosta?"
"Manteli … mantelimaidosta … niin, olenhan minäkin kuullut sellaisia huhuja… Siitä nyt huomaatte, harmaaveli, kuinka paljo voi luottaa kansan puheisiin."
"Te tunnette siis asian tarkemmin?"