"Enhän toki, kaukana siitä … mitenkäs minä sen paremmin voisin tuntea, mutta sen tiedän kumminkin varmaan, että…"
"Arkkipiispa Olavi kuoli luonnollisen kuoleman… Äkisti se kuitenkin joka tapauksessa tuli, sitä ei voitane kieltää!" keskeytti munkki ja äänessä ilmeni sellainen omituinen varmuus, että se vaikutti melkein päinvastaisesti tuomioherraan, kuin mitä sillä ehkä tarkoitettiin.
"En tahdo sitäkään väittää", virkkoi tämä välinpitämättömästi hymyillen, "hänen kuolemansa tapahtui, niinkuin äsken sanoitte, ihan äkkiarvaamatta. Olin itse läsnä Nyköpingin linnassa…"
"Vai niin … no siinä tapauksessa en tahdo puhua mitään, sillä silloinhan te itse paraiten tiedätte, kuinka kaikki tapahtui. Mutta kansan puhetta voi sittenkin verrata uuninpiipusta nousevaan savuun. Niinkuin savu nousee ylöspäin, kiertelee ja kaartelee sinne tänne, aina tuulen mukaan, milloin lukemattomissa renkaissa, milloin taas muissa supistuksissa ja laajennuksissa, niin puhekin, joka käy miehestä mieheen. Sekään ei anna ohjata itseään…"
"Ja on sillä myös yhtä vähän merkitystä kuin savullakin!" lisäsi kaniikki päättävällä äänellä.
"Kokonaan merkitystä vailla ei se siltä ole, armollinen herra. Voihan se esimerkiksi hyvin helposti mustata puun, joka levittelee tuvan ylitse oksiaan."
"Ja kenen voisivat jutut mantelimaidosta mustata?" kysyi kaniikki äkisti ääni katkerana.
Itse tyyni ja sävyisä mestari Eerikki Olavinpoikakin heitti nämät sanat kuullessaan peljästyneen ja tutkivan silmäyksen kaniikkiin, niin hämmästytti häntä tämän äkillinen kysymys. Mutta munkki vastasi aivan rauhallisena:
"Mitään nimeä en ole kuullut koskaan mainittavan, sanotaan vain, että mantelimaidon laittoi hänelle eräs korkea herra."
"Ja tuo korkea herra ei voi arvattavasti olla kukaan muu kuin…!"