"Häntä, jota te nyt ajattelette, en ainakaan minä siksi usko… Enkä ole kuullut kenenkään muunkaan häntä syyttävän, ja jos joku olisi kuullutkin sellaisia huhuja, niin on aivan selvää, mistä ne ovat alkunsa saaneet. Yleensä olen huomannut niiden, jotka tahtovat antaa huhuille varman, määrätyn suuntansa, ja sellaisia on kyllä olemassa, yleensä olen huomannut niiden onnistuvan yrityksissään yhtä huonosti, kuin jos joku jättiläispalkeilla tahtoisi pakottaa uuninpiipusta nousevan savun kulkemaan vastatuuleen… Onhan toki Ruotsin valtakunnassa vielä muitakin korkeita herroja!"
Olisi odottanut Helmichin nyt vuorostaan kysyvän munkilta, ketä tämä katsoi eli ketä oli kuullut syytettävän mantelimaidon antajaksi, koskapa niin varmaan väitti, ettei se ollut se korkea herra, jota Helmich itse siksi arveli. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan lausui vain entistä vertausta jatkaen:
"Sanotaan myös: ei mitään savua ilman tulta, harmaaveli, ja tässä ei ole tulta. Sillä täytyyhän teidän ymmärtää, ettei pyhä kirkko koskaan olisi jättänyt sellaista rikosta rankaisematta, jos vain jotain syytä epäluuloihin olisi ollut. Mutta mitään sellaista ei kuolemantapauksen jälkeen esiin tuotu, vaikka sitä kysyttiin. Asia on siis aivan selvä!"
"Tepä sen sanotte, armollinen herra … asia on todellakin aivan selvä", lausui munkki. Ja niin kääntyi keskustelu vähitellen ja ikäänkuin huomaamatta toiselle alalle, jossa he näyttivät paremmin sopivan yhteen.
Puhelunaineeksi tuli näet nyt ei enemmän eikä vähemmän kuin itse Kaarlo kuningas, sekä se sota, jota paraikaa käytiin Tanskan kuningasta Kristiania vastaan. Kaniikki ei yrittänytkään salata, mistä kuningasta pääasiassa moitti. Tämä oli aivan liiaksi veltto. Näytti siltä, kuin ei hänellä enää olisi ollut ollenkaan omaa tahtoa, tai niinkuin ei hän enää olisi uskaltanut toimia, kuten itse tahtoi ja niinkuin epäilemättä olisi pitänyt. Sen lisäksi ei hänestä ollut miestä valitsemaan väkeä itselleen, päinvastoin käytti yksi ja toinen häntä välikappaleena voittaakseen siten omat tarkoitusperänsä. Hän oli nyt jo leikkipallo jokaisen taitavan miehen käsissä, joka vain ymmärsi johtaa ja kuljettaa häntä, ja oli siksi vielä enemmän tuleva.
Kaiken tämän munkki myönsi ja lisäsi, että valitettavasti kyllä Jost von Bardenvlethin tapaisia miehiä oli aivan … liiankin paljon olemassa.
"Mutta sellainen asiaintila ei ajan pitkään saata olla Ruotsin valtakunnalle hyödyksi", jatkoi Helmich. "Se ei ole enää Kaarlo kuningas, joka hallitsee, vaan se on milloin mikin hänen suosikeistaan ja lopulta kai ne kaikki, jotka vain hänen armostaan ovat osallisiksi tulleet. Sellainen järjestys ei voi ajan pitkään pystyssä pysyä. Sehän on aivan samaa kuin jos asettaisi yhtä monta kuskia johtamaan tulista nelivaljakkoa, kuin vaunuissa on ajavia. Ruotsalainen vaatii ennen kaikkia voimakasta ja lujaa johtoa hallitsijoiltaan… Talonpoika ei ole vieläkään unhottanut Engelbrektiänsä, vaikka Kaarlo kuningas on jo aikaa sitten unhottanut talonpojan. Se unhottaminen, se juuri onkin hänen heikoin puolensa."
Tämäkin oli munkista aivan oikeaa puhetta ja hän surkutteli urhokkaan marskin, jalon Tord herran, aikaista kuolemaa sekä kysyi sitten huoaten kaniikilta, kuka hänen mielestään nyt paraiten sopisi kuninkaan asiaa kunnialla ajamaan.
"Te kysytte sitä, harmaaveli", puuttui Helmich lämmöllä puheeseen, "ja minun puolestani saatte te kyllä sitä kysyä. Mutta oma ajatukseni on, että se nyt auttaa hyvin vähän asiaa, kuka hänen kunniaansa ylläpitää, kun ei hän kumminkaan enää sitä itse tee. Tarvittaisiin ainoastaan hiukkanen Engelbrektin henkeä ja se jo saisi Kaarlo kuninkaan valtaistuimen musertumaan pirstaleiksi."
"Ja sellainen mies kyllä arvattavasti löytyy, joka omistaa tämän hiukkasen Engelbrektin henkeä", virkkoi munkki ikäänkuin täydentääkseen kaniikin ajatuksen, ja loi samalla salaisen katseen häneen. "Toivottavasti kuitenkin yhä edelleenkin pidetään pääasiana, ettei valtakunnan etu mitään sen kautta kärsi!"