"Kyllä, harmaaveli, sitä pidetään yhä edelleenkin pääasiana… Valtakunta ei sen kautta mitään vahinkoa kärsi, päinvastoin hyötyy, siitä olen varma."
"Mutta jos Kristian kuningas käyttää tilaisuutta hyväkseen…?"
"Kristian kuningas…!" virkkoi kaniikki ajattelevasti ja vilkkaat silmänsä kiintyivät hevosen harjaan. "Rauha ja rauhan säilyttäminen valtakuntien kesken, onhan se aina pidettävä pääasiana", lisäsi hän sitten, "ellei sitä voida säilyttää vähemmällä, niin suostuttakoon Jumalan ja pyhimysten nimessä vaikka siihenkin… Pahemmaksi ei voi asiaintila kuitenkaan koskaan tulla, kuin se nyt on! Katsokaas, rauha valtakuntain kesken, sehän on juuri se suuren kuningattaren meille jättämä perintö, jonka me voimme ja jonka meidän pitää säilyttää. Ja sentähden, sitä saavuttaaksemme, täytyy meidän myös olla vähän enemmän myöntyväisiä."
"Paljon totta on puheessanne, armollinen herra", virkkoi munkki, "mutta tuskin on uskottavaa, että muukalainen kuningas koskaan oppii antamaan oikeaa arvoa Ruotsin laille, ja jos laki rikotaan, vallitsee laittomuus maassa."
"Silloin on myös Kristian kuninkaan valta lopussa."
"Ja mies, joka omistaa tuon hiukkasen Engelbrektin henkeä, ottaa hallitusohjat käsiinsä", virkkoi munkki päättävällä äänellä, joka puhe näytti suuresti kaniikkia miellyttävän. "Luulenpa tietäväni, ketä te sillä tarkoitattekin."
Hän nojautui sivulle, asetti suunsa ihan kaniikin korvan viereen ja kuiskasi:
"Te tarkoitatte arkkipiispa Jöns Pentinpoikaa!"
Kaniikki yskäsi ja vei äkisti kätensä suun eteen, mutta ei kumminkaan kieltänyt, jos ei myöntänytkään. Niin ratsastivat he hetken ääneti. Munkki ei tahtonut sanoa enempää kuin oli sanonut ja kaniikin näytti kuiskaus saaneen syviin mietteisiin. Vähäsen matkaa tieltä oikealle sijaitsi eräällä mäen rinteellä talonpoikaistalo ja joko oli kaniikilla aivan rehellinen aikomus tai teki hän sen vain saadakseen keskustelun lopetetuksi, totta ainakin on, että hän yhtäkkiä käänsi hevosensa kapealle polulle, joka johti taloon, ilmoittaen, että hän siellä tahtoi levätä ja syödä päivällistä.
Munkki tervehti ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta kun kaniikki pyysi hänen tekemään seuraa itselleen, suostui hän.