"Niilo Sturen meidän mieheksemme eli oikeammin sanoen arkkipiispan mieheksi. Te voisitte silloin vaatia mitä tahansa, eikä arkkipiispa olisi sitä teiltä kieltävä…"
"Ah…!"
Munkki asetti kätensä rinnoilleen ja hengähti syvään. Kaniikki piti tätä liikettä ja huudahdusta osoitteena siitä, että tuon karkean munkkikaapun alla siltä löytyi hiukkanen kunnianhimoakin, jota hän keskustelun kuluessa jo oli alkanut epäillä, vaikka ei tosin ollutkaan voinut vielä kokonaan niistä luuloista luopua. Ja samalla se myöskin hänen mielestään osoitti, että munkki ei ainoastaan suostuisi hänen pyyntöönsä, vaan että hän sen lisäksi tekisi sen mielelläänkin.
"Te suostutte siis?" kysyi kaniikki ja laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.
"Oletteko sitten aivan varma, että onnistuisin yrityksessäni?" kysäsi munkki.
"Toimi on vaikea, se myönnettäköön … hyvinkin vaikea. Olen näet itse jo käynyt ritarin puheilla ja koettanut saada häntä taipumaan, mutta turhaan… Te olette kuitenkin harvinaisten ominaisuuksienne vuoksi kuin luotu tähän toimeen. Toivon, ettette väärin ymmärrä minua, harmaaveli, sanon todella, mitä ajattelen… Jos joku voi Niilo herran taivuttaa, niin täytyy sen olla juuri sellaisen miehen, jolla on teidän kokemuksenne ihmisistä ja oloista… Menkää siis ja palatkaa voittajana takaisin… Pyhän kirkon nimessä, isänmaan nimessä … menkää, minä pyydän sitä… Ruotsin tulevaisuus, sen onni tai onnettomuus, se on nyt teidän käsissänne!"
Munkki näytti miettivän kaniikin suurella juhlallisuudella lausuttuja sanoja. Kuitenkaan ei hän siltä mitään varmaa vastausta antanut. Päinvastoin pyysi hän ensin saada lähempiä tietoja tuomioherran ja ritarin välillä tapahtuneesta keskustelusta.
Tähän ei kuitenkaan tuomioherra katsonut voivansa myöntyä, sillä, arveli hän, ellei munkki kerran suostunut hänen pyyntöönsä, tälle oli aivan yhdentekevää, tiesikö hän sen, mistä hän oli keskustellut ritarin kanssa, tai ei. Tämän kuultuaan suostui munkki tuomioherran pyyntöön ja tämä kertoi silloin hänelle keskustelunsa ritarin kanssa sekä muuta, mitä munkin tehtäväänsä varten oli tarpeellista tietää.
"No, mutta Ove Laurinpoika, armollinen herra!" virkkoi munkki kun kaniikki oli lopettanut kertomuksensa, "oletteko te sitten jo kokonaan unhottanut hänet. Jos niin on, on se minusta aivan samaa kuin jos lähtisitte hakemaan vettä joen toiselta puolen… Hänethän voisi saada paljon helpommin taipumaankin kuin Niilo Sturen, varsinkin nyt kun hän vielä on kuninkaalle vangitsemisenkin tähden vihoissaan. Sitäpaitsi on hän minun mielestäni aivan kuin luotu tähän toimeen. Hän on reipas, uhkarohkea ja ilomielinen, kaikki juuri sellaisia ominaisuuksia, joista kansa pitää… Hänestä varmaan tulisi mainio nuija, kun vain joku pitäisi varresta kiinni ja suuntaisi iskut…"
"Hänestäkö…!" keskeytti kaniikki ja teki kädellään halveksivan liikkeen, "siinä suhteessa on hän kokonaan ala-arvoinen. Siihen vähään, johon hän kelpaa, on häntä jo siksi toiseksi käytetty… Mutta tähän toimeen … tähän ei hän ollenkaan sovi!"