"Kuitenkin johonkin, armollinen herra, koskapa kerran itse sanoitte…"
Hieno, tuskin huomattava hymy ilmestyi kaniikin kasvoille ja hänen silmissään, kun hän ne munkkiin suuntasi, oli puoleksi tutkiva puoleksi tuttavallinen ilme.
"Kun tahdotaan ottaa joku hevonen kiinni, joka vallattomuudessaan juoksee, minne itse tahtoo, niin käytetään paulaa, harmaaveli… Ove herra on ollut sellainen paula, hän ja…"
Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan nyökäytti vain päätään ja hieno, selittämätön hymy, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, esti enempää näkemästä.
"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte", puuttui munkki puheeseen, "Briita neiti…! Hänestä tehtiin kultaiset ohjakset tuolle vallattomalle varsalle, hän oli se hinta, joka teki tästä arkkipiispan miehen…? Mahdollista kyllä", lisäsi hän sitten, "että olette oikeassa. Ehkä ei Ove herra olekaan se mies, jota te tarvitsette. Mutta kun tuo toinen ei kuitenkaan ole myynyt itseään sillä hinnalla, jonka te olette tarjonnut hänelle, niin ei mielestäni niin urhokasta miestä kuin Ove herra on siltä olisi kokonaan heitettävä…"
"Urhoollisia miehiä löytyy kosolta, harmaaveli, mutta sellaista, jolla sen ohessa on vielä pää paikallaan … sellaista me tarvitsemme. Sitäpaitsi, kuka on sanonut, että me hylkäämme tuon urhean herran, varsinkaan nyt, kun kuninkaan menettely on hänet liittänyt meihin lujemmin kuin koskaan ennen… Ei, ei … hänenkin vuoronsa kyllä kerran tulee… Hänkin on saava sopivan toimen tehtäväkseen…"
"Te ette siis ollenkaan pelkää kuninkaan rangaistusta?"
"Siitä ei koskaan mitään tule…!"
Hetken hiljaisuus seurasi. Sen keskeytti viimein munkki, joka kysyi:
"Mitkä ovat tarkoituksenne, armollinen herra, Niilo Stureen nähden?… Mitäpä minä voisin tarjota hänelle sellaista, joka saisi hänen taipumaan, kun ei kerran rakkauskaan ole voinut sitä aikaan saada?"