Sekavin tuntein poistui Taavetti herra. Ja kaniikki jäi taas yksin arkkipiispan kanssa, joka kauan aikaa istui siinä ajatuksiinsa vaipuneena, kuulematta ja näkemättä mitään.
Äkisti nousi hän reippaasti ylös, niin reippaasti, että se herätti itse kaniikki Helmichissäkin ihmettelyä, viittasi tätä seuraamaan itseään ja poistui huoneesta. Arkkipiispa nousi pimeitä rappusia ylös ja pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, jonka avasi.
He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä haarniskoita, kypärejä, satuloita, suitsia, sanalla sanoen kaikkia, mitä hyvin varustettuun varuskamariin kuuluu. Kaikki oli täällä laadultaan mitä parainta ja näytti se olevan varattu arkkipiispan uljaimpia ja taitavimpia asepalvelijoita varten. Lattialla oli suuri tammiarkku, jonka kansi oli auki.
Arkkipiispa astui erään varustuksen luo, joka täydessä kunnossa seisoi erillään muista. Se oli myöskin mitä hienointa tekoa, aivan erinomaista laadultaan, niinkuin yleensä kaikki, mikä kaniikin silmää täällä kohtasi. Kypärä ja haarniska olivat kullalla ja hopealla moninaisesti koristellut. Kypäräntöyhtö oli muodostettu erilaisista höyhenistä, jotka osottivat Oxenstjernojen värejä, ja yli haarniskan kulki kallisarvoinen vyö. Suuresta kilvestä taas, joka oli nojallaan, varustusta vasten, kimalteli Oxenstjernasuvun vaakuna.
Varovasti nosti arkkipiispa kypärän alas ja laski sen arkkuun. Senjälkeen irroitti hän vyön haarniskan ympäriltä ja asetti sen myöskin arkkuun ja niin lopulta koko varustuksen, osan osan perään, jonka jälkeen hän sulki kannen ja lukitsi sen kahdella lujalla rautaisella munalukolla.
Tämän tehtyään, kääntyi hän Helmichin puoleen ja katseli kauan tätä tutkien. Sitten lausui hän:
"Tämän arkun tulee teidän kuljettaa Uppsalaan, Helmich, ja asettaa se tuomiokirkkoni sakaristoon. Sillä tulevaisuudessa voin ehkä tarvita sitä! Jos tarvitsen teitä Tukholmassa, jonne nyt lähden joulua viettämään Kaarlo kuninkaan luo, niin saatte te kyllä siitä aikanansa tiedon. Ellei taas mitään käskyä tule, niin jäätte te Uppsalaan siksi, kunnes itse saavun sinne!"
VI.
Kuninkaan tikari.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua ratsasti yksinäinen mies eteläisestä portista sisään Tukholmaan. Koko päivän oli satanut räntää ja illalla kääntyi tuuli pohjoiseen muuttuen samalla kolean kylmäksi, niin että jokainen pieni lumensekainen vesipisara oli kuin hieno jääneula. Ne tulivat vinhan tuulen kanssa pieksien armottomasti ritaria kasvoihin. Ja tämän täytyi tuon tuostakin viedä kätensä silmiensä eteen saadakseen edes hetkeksi helpotusta. Mutta muuten ei hän näyttänyt huolivan ilman hurjuudesta, joko hän sitten oli tottunut sellaista kestämään, tai oli hän niin niiden ajatusten vallassa, jotka täyttivät hänen sielunsa, ettei edes ehtinyt kiinnittää mieltänsä siihen, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui.