"Me tahdomme uskaltaa jotakin Ruotsin hyväksi", lisäsi Taavetti herra ja astui veljensä luokse, niin että koko hänen jykevä vartalonsa ja punottava naamansa tulivat takkavalkean valossa näkyviin.
"Sen lupauksen olemme tehneet", keskeytti Krister herra, "että Kaarlo kuningas on ensi jouluna rypevä omassa veressään!"
Sekä arkkipiispa että Helmich vavahtivat nämät sanat kuullessaan. Jälkimäinen katsahti säikähtyneenä kiukustuneeseen ritariin, edellinen taas loi häneen pitkän, tutkivan katseen, joka olisi voinut toisessa mielentilassa saada ritarin sydämen jähmettymään.
"Kaunis joulu on siitä aivan varmaan tuleva!" puuttui Taavetti herra puheeseen lyöden kädellään miekkansa kahvaan, "tuo mahtava herra on saava minulta silloin syleilyn, jonka hän on aina muistava…"
"Se on siis toisin sanoen kuninkaanmurha, josta te pikareja kilistellen minun salissani olette keskustelleet?" virkkoi arkkipiispa.
"Murha!" huudahtivat molemmat herrat samalla kertaa.
"Niin, minä ainakin sitä siksi kutsun!" virkkoi arkkipiispa aivan tyyneenä.
Veljekset seisoivat ja tujottivat häneen, ikäänkuin eivät olisi oikein ymmärtäneet hänen sanojaan. He olivat luulleet, että tehty päätös arkkipiispaa miellyttäisi ja siinä tarkoituksessa olivat he tulleet sitä ilmoittamaankin. Mutta nyt huomasivatkin he kokonaan erehtyneensä.
"Antakaa te teolle mikä nimi tahansa", virkkoi vihdoin Krister herra, "siinä pysyn sittenkin, mitä olen päättänyt ja tahdonpa nähdä sen, joka uskaltaa pelastaa Kaarlo kuninkaan, kun kostava käteni tarttuu häneen!"
Ne sanat sanottuaan meni julmistunut ritari matkoihinsa. Taavetti herra sitä vastoin viipyi vielä hetkisen ja koetti veljen katseesta saada selville, mitä tämä ajatteli. Mutta synkkä veli istui siinä jäykkänä ja kylmänä, soopelitakkiinsa kietoutuneena, eikä hänestä voinut mitään päättää.