Arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, sellaisena kuin hän historiassa esiintyy, on suuri, voimakas henki, jollaista harvoin tapaa. Se kanta, jolle hän asettuu ajan oloihin nähden, sekä yleensä koko hänen menettelytapansa todistaa sitä. Taistelu hänen enonsa, herra Krister Niilonpojan, ja Kaarlo Knuutinpojan välillä, jälkimäisen voitto silloin ja vielä enemmän Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen, jolloin arkkipiispan oman isän ja sedän täytyi väistyä loistavan, onnen suosiman marskin tieltä, kaikki nämät yhdessä synnyttivät jo aikaisin Jöns Pentinpojassa vihan Kaarloa vastaan, joka ei koskaan sammunut. Mutta se ei ollut siltä yksin viha ja kosto, eikä pelkkä kunnianhimokaan, joka johti hänen askeleitaan. Nämät pyyteet olisi hän saattanut paljoa vähemmälläkin vaivalla tyydyttää ja kosto olisi muutenkin helposti voinut sammuttaa janonsa, kun oli sellainen vihollinen vastassa kuin Kaarlo kuningas. Ei, Jöns Pentinpoika uneksi jotain suurempaa, hänen päämääränsä tähtäsi korkeammalle, ja keinot, joilla se oli saavutettavissa, ne kypsyivät hitaasti siirtyen vuodesta vuoteen, hetkestä hetkeen ja kohoten samassa määrässä kuin päämääräkin. Kaarlo kuninkaan kukistaminen oli oleva ainoastaan alkutanssi vain, niinkuin hän sanoi, ja siihen ehkä sisältyi joku määrä kostoakin niiden vastoinkäymisten synnyttämää, jotka olivat kohdanneet sukua sen taistelussa marskia vastaan. Mutta ensi askeleen otettua oli otettava vielä monta muuta.
Ja ne otettiin, yhtä tyynesti ja kylmäverisesti, yhtä tarkan harkinnan jälkeen kuin ensimmäinenkin. Hän noudatti eteenpäin kulkiessaan sellaista menestystapaa, että hänen ei koskaan, jos hän vain voi kaikki asianhaarat huomioon ottaa, tarvinnut tehdä mitään toistamiseen. Hän ei milloinkaan pitänyt kiirettä, mutta kun hetki löi, jota hän oli odottanut, iski hän koko voimallaan. Uupumatta ja järkähtämätönnä kulki hän päämääräänsä kohti ja oli peljättävän voimakas, ehkä juuri enimmin sentähden, että hän vähän välitti keinoista, joita käytti, kunhan ne vain johtivat toivottuun tulokseen.
Mitä hän sitten tahtoi, tämä rohkea, lannistumaton mies, jonka henki ei koskaan väsynyt, jonka tahto ei milloinkaan masentunut, joka vastustamattomalla voimalla kulki rataansa ja itse vastoinkäymisistäkin niitti vain hyötyä, — mitä hän tahtoi? Vastaus, sellaisena kuin se ilmenee hänen teoissaan ja historiassaan, ei ehkä tullut aivan siksi, kuin hän itse tarkoitti. Tämän tarkoituksen voimme me ainoastaan arvaamalla likimaille päättää, osaksi historian jäävittömäin todistusten, osaksi niiden hämäräin viittausten nojalla, joita meillä on hänen omalta ajaltaan. Ruotsia on hallittava ilman kuningasta, — kas siinä kaikki, mitä voi erottaa siitä sekavasta vyyhdistä, jota arkkipiispa piti käsissään, jääden ratkaisematta oliko sitä johtava yksi tai useampi mies. Ulkopuolelle tätä rajaa emme saa kuitenkaan otaksua hänen ajatuksiensa menneen. Sillä hän oli sielultaan ja mieleltään herrasmies, vaikka hän tosin olikin vertaisiaan edellä siinä, että otti oppia monesta seikasta, jotka nämät jättivät huomioon ottamatta. Meillä ei ole oikeus kiiruhtaa tapausten edelle, mutta varmaa on, että se hallitusmuoto, joka hänen jälkeensä tuli tavalliseksi Ruotsin valtakunnassa, tuli siksi vasta hänen toimestaan. Me tarkoitamme tässä valtionhoitajia, jotka tästalkain lähes puolen vuosisataa pitivät Ruotsissa hallitusohjia käsissään, kun ne sitä vastoin ennen hänen aikaansa olivat olleet enemmän satunnaisia, harvinaisissa poikkeustapauksissa valittuja, jotka taas, kun pakottava syy oli hävinnyt, luopuivat vallastaan.
Helmich oli arkkipiispan rinnalla aivan vähäpätöinen suuruus. Hän oli kavala, viekas ja osasi käyttää sellaisiakin keinoja hyväkseen, joiden olemassaolosta toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta hän oli myös julma ja sydämetön, jollaiseksi juuri paljas itsekkäisyys ihmisen tekee. Hänellä ei näet ollut mitään sen korkeampaa päämäärää kuin oma itsensä. Hän oli kunnianhimoinen, niinkuin Jöns Pentinpoikakin, mutta hänen kunnianhimonsa rajoittui paljoa ahtaammalle alalle. Hänellä oli keltaiset kynnet samaten kuin kotkallakin, mutta aurinkoa kohti ei hän koskaan lentoansa suunnannut. Arkkipiispa Jönsin käsissä oli hän kumminkin mainio välikappale ja tämä osasikin käyttää häntä erinomaisella tavalla.
Helmich tuskin käsitti, mitä arkkipiispa oikeastaan tarkoitti hämärillä sanoillaan, ja tämä ei näyttänyt pitävän lähempää selvittelyä tarpeellisena. Niin vaipui kumpikin heistä omiin ajatuksiinsa.
Silloin avautui ovi äkisti ja arkkipiispan molemmat veljet astuivat sisään.
"Mitä sanotte te siihen, veli", huudahti Krister herra posket hehkuvina, "mitä sanotte te siihen, me olemme tehneet lupauksen, minä ja Taavetti veljeni, ja meissä on myöskin molemmissa miestä panemaan se toimeen."
"Vannon sen kautta Herramme katkeran piinan ja kuoleman", lisäsi Taavetti herra, "miekkani ei ole toimetonna lepäävä, niin totta kuin kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!"
Molemmat herrat olivat luonteeltaan tulisia ja sitä mielentulisuutta oli heissä nyt vielä kohottanut se olut ja viini, jota linnan ritarisalissa olivat ylenmäärin nauttineet.
Arkkipiispa istui ääneti paikallaan ja katseli tutkivin silmin molempia ritareja. Selvään huomasi, ettei hän antanut paljon arvoa heidän sanoilleen, mutta oli kumminkin vaiti, koska ei tahtonut, tuntien veljiensä hurjan luonteen, antaa näille mitään aihetta tyytymättömyyteen itseänsä kohtaan.