"Arkkipiispan ja kuninkaan?" kysyi Niilo hämmästyneenä.
"Niin", jatkoi Ove herra, "arkkipiispa on tahtonut voittaa minut ja kuningas taas on tahtonut voittaa arkkipiispan, mutta minä teen sellaisen käännöksen, jota he eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan…"
"Ja se on…?"
"Jättäkää se minun asiakseni … ja luottakaa vain minuun! Te saatte kerran nähdä, että Ove Laurinpoikakin osaa toimia miehen tavoin! Tiedän kyllä, että kuningas ei ole teille suosiollinen, ja että teidän vielä minun kuoltuanikin on melkein mahdoton saada häntä suostumaan… Mutta minä tahdon ainakin antaa kuninkaalle mietittäväksi asioita, joita hän ei ole niinkään helposti unhottava."
Hän puhui sellaisella varmuudella ja hänen katseensa oli! niin luottamusta herättävä, että Niilo oikein lämpeni siitä ja tarttui liikutettuna vankia kädestä kiinni.
"Kiitos teille, Ove Laurinpoika!" virkkoi hän, "niitä sanoja, jotka tällä hetkellä olette lausunut minulle, niitä en tule koskaan unhottamaan… Ja minä pysyn vieläkin lujana siinä, mitä jo olen sanonut, että menen takaukseen teidän puolestanne, kunnes te olette ehtinyt käydä Tanskassa asianne toimittamassa. Mutta…"
Niilo pysähtyi äkisti ja katsahti ylös, ikäänkuin olisi joku uusi ajatus aivan yhtäkkiä sukeltanut hänen sieluunsa tai niinkuin olisi hän nyt vasta muistanut jonkin keinon, joka tähän asti oli häneltä jäänyt kokonaan huomaamatta. Ove Laurinpoika taas puolestaan koetti, tuskaa täynnä, lukea Niilo Sturen avonaisista kasvoista, olisiko tämä mahdollisesti jostain hänelle tuntemattomasta syystä muuttanut mielipiteensä.
"Mitä mietitte…?" kysyi hän vihdoin. "Kadutteko ehkä jalomielisyyttänne… Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli kerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra, ritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa puolesta… Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti… Hänet tahtoisin minä nyt hyvittää… Mutta te olette oikeassa … minun ei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua, että te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin kaksintaistelussa kotimaassani… Siitä voitte itse huomata, kuinka ajattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!… Ei, ei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!"
"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!" virkkoi Niilo hymyillen.
"Ei tarvitse?" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.