Ove Laurinpoika nousi hitaasti ylös ja katseli ensin arasti sitten jo rohkeammin Niilo Sturea silmiin. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein voinut uskoa, mitä näki ja kuuli. Vihdoin puhkesi hän itkuun ja peitti käsillään kasvonsa, samalla kun raskaat kahleet, joilla hän oli seinään kiinnitetty, kalisivat, ikäänkuin olisivat nekin joka hetki tahtoneet muistuttaa hänelle hänen surullista kohtaloaan.
"Vain paljaalla hyvällä tahdotte te kaiken sen pahan palkita, jota olen teille yrittänyt tehdä", virkkoi hän lopulta, kun oli ehtinyt niin paljon rauhottua, että voi selvään lausua ajatuksensa. "Mitä minä vielä tässä elämässä toivoisin, on mahdoton saavuttaa, eikä siitä sentähden kannata puhua…"
"Mutta voisihan teillä olla sellainen ystävä tuttavienne joukossa, joka mielellään tekisi teille haluamanne palveluksen…"
"Ei, ei", keskeytti Ove herra kiivaasti, "ei yksikään ainoa heistä tahdo tehdä minulle haluamaani palvelusta, ja sitäpaitsi ei sitä voisi kukaan muu toimittaakaan kuin minä itse… Se juuri tekeekin asian toimeenpanon mahdottomaksi. Minä tarvitsisin sitä varten aikaa ja vapautta, ehtiäkseni Tanskaan ja sieltä takaisin. Ja huomenna jo täytyy minun kuolla…"
Ove herra liitti kätensä ristiin ja tuijotti eteensä alas kosteaan kivilattiaan. Niin seisoi hän kauan aikaa. Ja kun hän taas loi silmänsä Niiloon, kimalteli niissä pari suurta kyyneltä, jotka hiljalleen vierivät hänen poskiansa alas.
"Jos minä nyt sanoisin teille, Niilo herra, että minä tahtoisin antaa vaikka henkeni teidän edestänne, niin uskoisitteko te sitä?" kysyi hän ja äänestä, katseesta, koko miehen olennosta huomasi, että hän todellisella tuskalla odotti vastausta. "Minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan alhaisesti ja raukkamaisesti, kuinka voisinkaan asiain niin ollen pyytää, että te uskoisitte sanojani… Voisihan sattua, että minä kiusauksen hetkenä taas unhottaisin kaikki ja menettelisin uudelleen kunniattoman miehen tavoin… Älkää siis puhuko enää mitään minulle, älkää katsoko minuun … sanokaa vain, että olette antanut minulle anteeksi ja jättäkää sitten minut, että voisin yksinäisyydessä itkeä onnettomuuttani, johon itse olen syypää… En voi odottaa mitään armahdusta täällä, enkä uskalla toivoa sitä toisella puolenkaan elämää…"
"Tämä on jo epätoivoisen puhetta, Ove Laurinpoika", puuttui Niilo puheeseen, kun vangin voimat näyttivät ikäänkuin murtuvan itsesoimausten painosta, "minä en ainakaan puolestani soisi, että te siltä joutuisitte epätoivoon… Ja paremmin en mielestäni voi osoittaa teille, että luotan sanoihinne, kuin menemällä takaukseen edestänne, että te saatte matkustaa Tanskaan ja sieltä takaisin…"
"Niilo herra!" huudahti Ove Laurinpoika vaipuen alas maahan, kokonaan niiden tunteiden valtaamana, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Oletteko te enkeli vai ritari, jonka henkeä ja onnea minä sokeudessani olen tavotellut…"
"Ove Laurinpoika!" lausui Niilo. "Me emme ole tunteneet toisiamme ennenkuin nyt vasta… Hyvä ja paha ovat tässä maailmassa sekautuneet toisiinsa ja siitä sekoituksesta on jokainen ihminen saanut oman osansa, siis myöskin minä ja te… Me olemme molemmat pyrkineet samaan päämäärään ja se on erottanut meidät ja saattanut meidät väärin käsittämään toisiamme!"
"Mutta te olette tämän päämäärän saavuttava, Niilo Sture", lisäsi Ove loistavin silmin, omituisen lämpimällä ja varmalla äänellä, "te yksin vain ansaitsette tämän enkelin, te eikä kukaan muu…! Ja minä vannon sen kautta Herramme kalliin veren, että hänestä on tuleva teidän morsiamenne … niin paljon voi vielä Ove Laurinpoika aikaansaada vastoin arkkipiispan ja kuninkaankin tahtoa."