"Häistä!" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa oli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin Kaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan päinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin oman ja setänsä lupauksen mukaan.
Mies elvytti nyt hänen muistoaan.
"Ettekö sitten tiedäkään", virkkoi hän, "että linnassa valmistellaan häitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?"
"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva", huomautti
Niilo.
"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo herra… Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy vaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, on poissa, nyt…"
"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?" virkkoi Niilo.
"Niin, aivan niin … joka mies sen linnassa tietää… Mutta niin varmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte luottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä… Minä ja moni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään vaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen onni…"
"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger… Mitä rohkenet puhua?" huudahti
Niilo peljästyneenä.
Mutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: "Siinä, mitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä sen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala teitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus tarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!"
"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!" virkkoi Niilo. Hän sanoi sen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka avomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian vapaan vallan sydämensä tunteille.