Silloin avautui ovi hiljaa ilman että kumpikaan läsnäolevista huomasi sitä. Niin olivat he molemmat omaan kiistaansa kiintyneet.
"Niin tietäkää siis", virkkoi Ove lopulta, "että minä aion sanoa kuninkaalle totuuden, tai teen minä lopun elämästäni ja kaadun kuolleena teidän jalkainne juureen…! Kuninkaan täytyy saada tietää, kuka on pelastanut hänen henkensä, hänen täytyy kerrankin oppia tuntemaan se jalo ja uljas sydän, joka voi pysyä ritaritavoille uskollisena, vaikka kaikki onkin liittoutunut häntä kukistamaan…"
Niilo teki kädellään liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut estää tuota kiivasta ritaria puhumasta, mutta tämä jatkoi:
"Ja se morsian, jota varten Kaarlo kuningas on loistavan hääjuhlansa valmistanut, hän on tuleva teidän omaksenne, Niilo Sture, tai tulee täällä muuten häät ilman sulhasta… Kaiken tämän tahdon kuninkaalle sanoa. Hän on uskova minua ja hän on ojentava teille taas kätensä ystävyydellä ja rakkaudella niinkuin ennenkin. Ja teistä on tuleva onnellinen ja kunnioitettu mies, jonka kaiken jalo sydämenne täydelleen ansaitseekin…"
"Kyllin, kyllin!" sai Niilo vihdoin sanotuksi. "Kaikki tämä on kyllä kaunista, Ove herra, mutta te unhotatte kuitenkin yhden asian. Morsiantani en minä koskaan aio ottaa armolahjana vastaan, en, tarjotkoon sen sitten kuka tahansa. Se on sanani tässä asiassa!"
"Te olette sekä uljas että ylpeä, Niilo herra!" keskeytti Ove säihkyvin silmin.
"Niin, herra Ove Laurinpoika, minä olen ylpeä, niin ylpeä, ettei se kalleus, jonka sain kuninkaalta muistoksi pelastaessani hänen henkensä, eikä edes teidän jalo uhrauksennekaan ole minulle kyllin riittävät saattamaan vaakaa minun ja kuninkaan välillä tasapainoon… Se riippuu ainoastaan kuninkaasta…"
"Ja sentähden on kuningas nyt täällä!" kuului samassa ääni keskeltä huonetta.
Kumpaankin keskustelevaan teki ääni, jonka he aivan hyvin tunsivat, valtaavan vaikutuksen. He riensivät esiin ikkunansyvennyksestä ja siellä seisoi kuningas keskellä huonetta ojennetuin käsin ja silmissä ilme, josta kuvastui ainoastaan valo, rauha ja sovinto.
Nähdessään Niilo Sturen tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän aikoi jo rientää häntä vastaan. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä.