"Tässä seisoo kuningas edessänne, Niilo Sture", virkkoi hän, "ei kuitenkaan kuninkaana, vaan Kaarlo Knuutinpoikana, teidän vertaisenanne. Ja sellaisena tuon minä kaikki vanhat muistot mukanani, kaiken sen katkeruuden, jota mielessäni olen hautonut teitä kohtaan, jokaisen solvauksen, jolla olen teitä loukannut. Minä tulen luoksenne sokeana ja kuurona, jollaiseksi panettelut ja oma herkkäuskoisuuteni ovat minun saattaneet… Kas sellaisena seison nyt tässä edessänne! Te olette jalon kilvoituksen kilvoitellut, Niilo Sture. Te olette ritari, jolla ei ole vertaa ja minun täytyy häpeästä luoda silmäni alas… Mutta kaiken sen, millä voin hyvittää teidät itsenne ja maailman silmissä, kaiken sen tahdon tehdä ja siksi olenkin nyt luoksenne tullut…"
"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Niilo ja vaipui kuninkaan jalkain juureen.
"Ei, ei, Niilo herra, ei niin … miehinä seisokaamme vastatusten, teidän edessänne en tahdo olla kuningas. Mutta ennenkuin ratkaisemme asiamme on teidän määrättävä se sija, joka teille minun sivullani kuuluu… Sanokaa itse, Niilo, mitä vaaditte!"
"En mitään, en mitään!" huudahti Niilo. "Tällainen hetki kuin tämä haihduttaa kaikki menneet tapahtumat mielestäni… Taivaan Jumala siunatkoon teitä, herra kuningas, niistä sanoista, jotka nyt olette lausunut."
"Te annatte siis minulle anteeksi, Niilo Sture", sanoi kuningas murtuneella äänellä, "te voitte unhottaa ja sopia."
"Sydämestäni sen teen!" vastasi Niilo ja suuteli kuninkaan kättä.
Mutta tämä nosti hänet ylös, painoi rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle.
"Teitä ehkä ihmetyttää", virkkoi kuningas ja katseli sydämellisesti ritaria, "että minä juuri nyt tulen luoksenne asian tähden, joka jo monta vuotta on sydäntäni painanut… Te saatte kyllä vielä tietää syyn siihen, ette kumminkaan nyt… Kukin asia vaatii näet määrätyn aikansa tullakseen oikealle tolalle taas…! Oletteko tyytyväinen minuun, Niilo…?"
Hän puristi lämpimästi ritarin kättä ja katsoi häntä sydämellisesti silmiin. Ja tällä hetkellä ajatteli Niilo kaikista vähimmin sitä, mikä oli antanut aihetta kuninkaan tekoon.
"Mutta mitä puhuitte te äsken tässä, Ove Laurinpoika?" virkkoi kuningas ja kääntyi tämän puoleen. "Ettekö te olekaan pelastanut henkeäni, ettekö te olekaan se, joka…?"