"Onko aika sopiva?" kysyi Taavetti herra Krister veljeltään.
"Ei!" vastasi tämä, "täällä voisi kompastua heti ensimäiseen mieheen!"
"Niin antakaamme sitten veljemme, arkkipiispan, toimia!" virkkoi Taavetti herra tarttuen samassa raskaaseen hopeapikariin, josta joi sulhasen maljan.
Hääaterian jälkeen, jonka kuluessa kuninkaan soittajat puhalsivat kappaleen toisensa perään, alkoi tanssi ja muut leikit. Seuraavana päivänä oli määrä pitää turnajaiset. Kaikkialla oli elämää ja iloa ja moni sydän syttyi, leimahti täyteen liekkiin kauniitten silmäin lumoomana. Lupauksia annettiin ja otettiin. Tuntui niinkuin olisi hyvän ja lempeän Kaarina kuningattaren henki hiipinyt ympäri huoneita. Sellaista, niin iloista ja valoisaa päivää ei Tukholman linna ollut nähnyt hänen kuolemansa jälkeen. Kuningas itsekin näytti tällä hetkellä unhottavan kaikki raskaat huolensa ja antautuvan kokonaan ilon valtaan. Hänen kauniit kasvonsa vilkastuivat, nähdessään kaiken sen onnen, joka joka taholta hymyili häntä vastaan. Mutta useimmin kääntyivät kuitenkin hänen silmänsä kauniiseen morsiuspariin. Paljon, paljon muistoja, sekä valoisia että synkkiä, toi se näky hänen mieleensä! Mutta niitä ympäröi nyt hetken pyhä rauha.
Leikkien lomassa meni kukin ulkohuoneisiin raitista ilmaa hengittämään. Sellaisella vilvottelumatkalla harhautui morsiuspari aina luhtisillalle asti. Siellä valoi kuu valoansa yli linnanpihan ja heitti myös loistettaan luhtisillalle valaisten morsiamen kauniit kasvot. Etäältä salista alkoi kuulua tanssinsävel ja kaikki riensivät heti sinne, niin että nuo kaksi nuorta jäivät siihen aivan yksin. Synkkä varjo lähestyi heitä takaapäin, mutta pysähtyi sitten äkisti ja jäi hiljaa paikalleen seisomaan.
Samassa laskeutui käsi Niilo Sturen olkapäälle. Hän käännähti äkisti ympäri ja myös morsian katsahti taakseen.
Siinä seisoi aivan heidän vieressään Ove Laurinpoika. Kuun valossa näyttivät tämän kasvot vallan vaaleilta, joka teki, että hän oli enemmän hengen kuin ihmisen näköinen.
"Minä ratsastan jo tänä yönä kaupungista", sanoi hän, "mutta ennen sitä tahdoin vielä tavata teidät! Sydämeni halusi vielä kerran saada vakuutuksen siitä, että te olette antanut minulle anteeksi ja että te ilman katkeruutta voitte muistella Ove Laurinpoikaa!"
Niilo sulki hänet syliinsä.
"Jos tarvitsette joskus ystävän apua, Ove Laurinpoika", sanoi hän, "niin muistakaa silloin minua!"