"Sitten kiitän sydämestäni Jumalaa!" virkkoi Ove ja lisäsi, tarttuen samassa morsiamen käteen kiinni: "Ja te, voitteko myöskin te unhottaa kaikki ja ajatella hyvää minusta?"
"Voin!" vastasi Briita ja puristi lämpimästi Ove herran kättä, "minä tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että hän antaisi teille kaiken sen onnen, jonka te niin hyvin ansaitsette. Kiitos, sydämmellinen kiitos teille, Ove Laurinpoika… Ajatelkaa te myös ilman katkeruutta minua!"
Ove suuteli kättä, jota piti omassaan, laski sen sitten Niilo Sturen käteen ja riensi pois rappusia alas linnanpihalle. Mutta kun hän oli kadonnut, astui korkea haamu esiin ja kuun valossa tulivat näkyviin kuninkaan kauniit kasvot.
"Myös minulla on teille pyyntö", virkkoi hän, "anteeksi pyydän teiltä molemmilta, mitä teitä kohtaan olen rikkonut… Niin onnelliseksi kuin tänäpäivänä en ole hyvään aikaan tuntenut itseäni. Ja sentähden olen monta kertaa itseltäni kysynyt, onko tämä kaikki vain mielikuvituksen leikkiä, vai onko se täyttä totta, mitä edessäni näen. Onneni on niinkuin kultainen hedelmä. Se riippuu kiinni meidän välisestä sovinnosta… Auttakaa te siis minua suojelemaan tätä onneani! Oi, minä huomaan selvään, etten enää ole se, joka ennen olen ollut… Kaarina, Kaarina, kunpa olisinkin ajoissa sinun neuvoasi seurannut!"
Hän sulki sulhasen ja morsiamen syliinsä.
IX.
Punaisen ruusun kodissa.
Seuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua kuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä näinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän jo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta, joka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli hän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja sukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.
Häitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka linnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he toistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan rauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan luona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis kaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.
"Mutta keväällä", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään, "keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat kaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen… Silloin on myös teidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan kokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan Borgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu Grenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo… Toivon siitä asiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns arkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon sotaanlähtöä varten!"