X.
Neuvottelu
Ensi hämmästyksestä päästyä voi jokainen tarkemmin miettiä sitä suurta onnettomuutta, joka oli tapahtunut, sekä niitä keinoja, joilla se vielä mahdollisesti oli korjattavissa. Ja niin pyysi Niilo Steen Sturea kertomaan alusta loppuun saakka, miten kaikki oli tapahtunut.
Ilta alkoi lähestyä, joten sisällä oli jo vähän hämärä. Sentähden asettuikin talonväki vieraineen lieden ääreen, johon eräs palvelijoista oli laittanut komean takkavalkean. Viheriä ritari otti paikkansa ihan tulen viereen. Siinä istui hän sitten koko ajan ja leikitteli sammuneiden hiilien kanssa, joita hän halolla sai kootuksi siihen melkoisen kasan, ennenkuin ne vielä ehtivät muuttua hehkuviksi. Näistä alkoi hän senjälkeen vähitellen keskustelun jatkuessa, rakentaa ja taidokkaasti sovitella tornia, joka kohosi kohoamistaan. Näytti niinkuin olisi hän tahtonut sillä jollain tavalla jäljitellä tai matkia kertomuksen kulkua, aina sen mukaan minkä vaikutuksen se kulloinkin häneen teki.
Mutta Steen Sture kertoi vilkkaasti ja lämmöllä:
"Me olimme juuri päässeet Kolmårdenin eteläpuolelle ltägöötinmaalla, kun eräs ratsupalvelija saavutti meidät. Hän tuli kiireesti ratsastaen vaahtoisella hevosella ja jätti kuninkaalle kirjeen. Kuningas avasi sen ja tuli sen luettuaan kalmankalpeaksi kasvoiltaan. Kuitenkin hillitsi hän heti itsensä ja virkkoi hymyillen, heittäen samalla kirjeen luotaan: 'Se ei ole mahdollista!' Ja niin kertoi hän minulle kirjeen sisällön. Arkkipiispa oli, niin kerrottiin kirjeessä, saavuttuaan häämatkalta kotiin Uppsalaan, mennyt tuomiokirkkoonsa ja riisunut arkkipiispan puvun yltään. Sitten oli hän pukenut itsensä haarniskaan, asettanut kypärin päähänsä ja kiinnittänyt miekan vyölleen sekä vannonut kalliin valan, ettei ennen panisi arkkipiispan viittaa ylleen, kuin oli karkottanut Kaarlo kuninkaan pois valtakunnasta. Asepalvelijajoukon etupäässä, joitten herrat olivat liittyneet häneen, oli hän sitten marssinut Svartsjöhön ja Hagaan sekä, heti kun rahvas oli ehtinyt kokoontua, rientänyt Vesteråsiin, jonka oli määrännyt taalalaisille yhtymäpaikaksi."
"Niin ovat siis Taalain kunnon miehet vieläkin kerran antaneet johtaa itseään harhaan!" puhkesi Niilo surumielisenä puhumaan. "Arkkipiispa näyttää myöskin ajaneen asiansa paremmin kuin hänen enonsa, vanha herra Krister Niilonpoika!"
"No kääntyikö kuningas takaisin?" kysyi Briita rouva kiihkeänä.
"Kääntyi, mutta vasta sitten, kun oli saanut vielä muita kirjeitä, jotka kaikki vahvistivat ensimäisessä olleet tiedot. Hän ratsasti ensin Nyköpingiin, jossa antoi vangita herra Eerikki Akselinpojan. Matkalla sai hän kolmensadan miehen suuruisen apujoukon, joten hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa ratsumiestä. Kaupunkiin saavuttuaan sijoitti hän joukkonsa järven rannalle kaupungin ja Hirvisalmen välille. Kauan emme olleet vielä kaupungissa ollut, kun huhu levisi, että arkkipiispa samosi Strängnäsiä kohti. Kuningas käski silloin, se oli jo myöhään illalla, erään osaston ratsastaa tiedustelemaan, oliko huhussa perää. Nämät ratsastivat aina Vårfrubergan luostariin Voutisaarelle, mutta mitään vihollista eivät he nähneet, eikä kukaan tiennyt heille siitä mitään kertoa. Pari tuntia puoliyön jälkeen tulivat he takaisin leiriin ja kuningas antoi silloin väkensä mennä nukkumaan. Samoin heittäytyi hän itsekin, kokonaan uupuneena, vuoteelleen, nauttiakseen edes hetken lepoa."
Briita rouva siirtyi uteliaana lähemmäksi kertojaa, mutta Niilon silmät tähystelivät ritaria, joka innokkaana rakenteli torniansa. Eikä tähän näyttänyt se ollenkaan vaikuttavan, mikä toisten mielet sai niin kiihkeään jännitykseen.