Steen herra jatkoi:
"Mutta vähän jälkeen auringonnousun syöksähti eräs ritari kuninkaan huoneesen ja ilmoitti, että arkkipiispa oli samonnut jään yli Vesteråsista ja hyökkäsi paraillaan kaupunkia kohti. Kuningas hypähti unen horroksissa ylös vuoteeltaan ja sotahuudot ja aseitten kalske, jotka kuuluivat hetken matkan päästä, vahvistivat ritarin sanojen todenperäisyyden. Voin tuskin sanoa, kuinka me ehdimme asettaa haarniskan päällemme, mutta silmänräpäyksessä olimme me hevosten seljässä. Ja niin syöksyimme me, kuningas, muutama ritari ja joukko asepalvelijoita, eteenpäin ääntä kohti. Arkkipiispa oli tehnyt hyökkäyksensä Hirvisalmen puolelta. Harmaassa aamuhämärässä näimme me siellä varjojen liikkuvan pitkin koko leiriä, mutta järjestymättöminä, sikin sokin ja hajallaan. Rummut pärisivät ja torvet soivat, mutta kaikki olivat niinkuin unen horroksissa. Ratsastajat eivät ehtineet hevosten selkään ja jos jotkut ehtivätkin eivät he siltä koskaan tulleet sen edemmäksi. Kuningas ei kuitenkaan siitä peljästynyt. Niinkuin myrskytuuli syöksähti hän kuohuvimpaan melskeeseen. 'Kuningas, kuningas!' kaikui huuto yli kentän ja hetkisen näytti jo siltä, kuin täytyisi vihollisen väistyä sen hurjan innostuksen tieltä, jonka hänen läsnäolonsa synnytti. Itse taisteli hän niinkuin ainoastaan kuningas ja ritari taistella voi. Sotamelske erotti hänet omasta väestään, mutta siitä huolimatta heilutti hän herkeämättä miekkaansa. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut raivata tien itse arkkipiispan luo, joka istui joukkonsa keskellä mustan hevosen seljässä niinkuin ilkeä vuorenpeikko. Silloin sattui hänen hevoseensa pyssynluoti…"
Briita huudahti kauhistuksesta, mutta Steen katsoi vain hymyillen häneen.
"Älkää peljästykö, Briita rouva!" sanoi hän, "sillä kertaa pelastui kyllä kuningas. Hän sai hevosen, ja sen, joka ratsun hänelle antoi, onnistui myös saada toinen itselleen, joten he pelastuivat molemmat!"
"Ja kuka antoi hänelle hevosen?" kysyi Briita, mutta lisäsi sitten äkisti poskien tullessa hehkuvan punaisiksi, "kiitos, jalo Steen herra, mitäpä kyselenkään… Te se olitte, joka pelastitte kuninkaan hengen!"
"Siitä ei kiittää kannata, Briita rouva!" virkkoi Steen herra punastuen, "kysykääpä mieheltänne, onko sellainen teko kiitoksen arvoinen. Se oli kuitenkin hädin tuskin kun kuninkaan sillä kertaa onnistui pelastaa itsensä. Mutta arkkipiispa tunki päälle ei niinkuin Herran pappi vaan niinkuin Belialin palvelija. Hän käski väkensä aivan armotta hakata ja murhata, missä tahansa vain tapaisivat kuninkaan miehiä, oli se sitten kirkossa tai luostarissa. Ja veri valui virtoina ympäri kenttää."
"Mutta kuningas, kuinka hänen kävi?" kysyi Briita rouva.
"Myöhään illalla samana päivänä, se oli 10 päivä helmikuuta, pysähtyi kaksi yksinäistä ratsumiestä Tukholman portin ulkopuolelle. Ratsastajat olivat kuningas ja eräs köyhä nuorukainen, joka hänen edestään olisi uhrannut vaikka sata henkeä sen yhden asemesta, josta hän vain voi määrätä. Heti kun kuningas oli päässyt sisään linnaan, antoi hän sitoa haavansa. Kun se oli tehty, meni hän rukoushuoneeseen ja viipyi siellä kauan aikaa. Koskaan en unhota sitä syvää surua, joka hänen kasvoillaan kuvastui, kun hän sieltä takaisin palasi. Seisoin suuressa salissa ja olin siellä sillä hetkellä aivan yksin. Hän tuli hiljaa kävellen sisään, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: 'Sinä olet tänä päivänä tehnyt suuren teon, Steen… Oi, jospa kuningattareni voisi myöskin sanoa samaa minusta!… Taistelu on ollut ankara, mutta minä olen voittanut'! — Hän löi sitten rintaansa ja sanoi, kyynelten tunkiessa silmistä esiin: 'Se on kuitenkin nyt jo liian myöhäistä, aivan liian myöhäistä!…' Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en kuolemakseni voi käsittää. Senjälkeen jätti hän minut ja meni omiin huoneisiinsa."
Steen pysähtyi kertomuksessaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tarvinnut kaikki voimansa ehkäisemään sitä surua, joka oli hänen mielensä vallannut, muistaessaan kuninkaan katkeran surun.
"Kuningas raukka, onneton kuningas raukka!" huudahti Briita, "raskaalta mahtoi sinä iltana varmaankin tuntua sinulle kuninkaankruunu!"