Niilo ja Briita, jotka seisoivat ja puhelivat siinä osassa suurta salia, missä tulisoihtu seinäkoukussa paloi, katsahtivat peljästyneinä sinnepäin, josta ääni kuului, sillä se, mitä he olivat puhuneet ei ollut aiottu kaikkien kuultavaksi. Pimeästä ikkunakomerosta nousi hitaasti ylös tumma haamu ja astui vakavin askelin heidän luo. Se oli viheriä ritari.
"Minä kyllä vien teidän sananne Kaarlo kuninkaalle!" virkkoi hän.
"Tekö tahtoisitte viedä minun sanani kuninkaalle?" puhkesi Niilo puhumaan, ja hämmästys sekä katkeruus, jota hän ei yrittänytkään salata, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Niin, minä tahdon!" oli ritarin vastaus.
Hän seisoi siinä tyynenä ja melkein juhlallisen vakavana, jollaisena hänet vain harvoin sai nähdä. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt tahtonut hälventää sitä vaikutusta, jonka loukkaavilla sanoillaan kuninkaasta oli aikaansaanut. Se vaikutti, että Niilon katkeruus katosi ja ainoastaan hämmästys jäi jälelle.
"Mutta kuinkas tuhkaläjän sitten käy?" ei Niilo kuitenkaan saattanut olla kysymättä.
"Jättäkää se minun asiakseni, Niilo herra!" vastasi ritari, "luullakseni saatan siltä viedä teidän sananne Kaarlo kuninkaalle, vaikka sitten itse ajattelisinkin hänestä mitä tahansa."
Ja niin katsoi Niilo lopulta paraimmaksi ottaa ritarin tarjous vastaan. Hänellä oli ainakin se hyvä puoli, että oli kuninkaan tuttu. Sitä paitsi oli Niilo usein huomannut, että kuningas antoi hänelle suuremman arvon, kuin mitä itse tahtoi tunnustaa. Mutta yhden ehdon pani tuo omituinen mies.
"Se täytyy teidän kuitenkin luvata minulle, Niilo herra", sanoi hän, "ettette ryhdy mihinkään toimiin, ennenkuin olen palannut takaisin kuninkaan vastauksen kanssa."
"Te tahdotte siis sitoa minut?" kysyi Niilo ja loi läpitunkevan katseen ritariin.