"Niin, teidän itsenne vuoksi!" virkkoi ritari.
"Teillä on kaikenlaisia huolenpitoja, vihreä… Mutta olkoon teille nyt kerta kaikkiaan sanottuna, että omissa asioissani määrään ainoastaan minä itse."
Niilo Sturen ääni oli tavattoman terävä, kun hän lausui nämät sanat. Mutta ritariin eivät ne siltä näyttäneet mitään vaikuttavan, joko hän sitten ei nyt välittänyt mistään nuhteista tai teki hän itsensä tahallaan sellaiseksi. Ohimenevä ilme vain, joka osoitti pikemmin surua kuin vihaa, kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten oli hän taas yhtä tutkimaton kuin ennenkin, sama omituinen hymy huulillaan ja kostea kiilto silmissään.
"En tahdo sitoa teitä, Niilo herra", sanoi hän, "ehkä voittekin te nähdä kauemmaksi kuin viheriä ritari. Mutta miettikää kumminkin siltä, eikö minun ehtoni sittenkin ole sekä kuninkaalle että teille itsellennekin kaikista parhain."
Niilo mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Hän huomasi nyt tarkemmin asiaa ajateltuaan, että ritarin vaatimukseen kyllä voi suostua. Ainoastaan yhden ehdon tahtoi hän panna.
"Teidän täytyy myös luvata minulle puolestanne, ritari", sanoi hän, "että olette täällä takaisin…"
Mutta ritari ymmärsi hänen tarkoituksensa ja keskeytti hänet:
"Niin nopeaan kuin hevonen voi juosta ja purje kiitää eteenpäin aavalla merellä, niin nopeaan kuljen minäkin ja tuon teille kuninkaan sanan!"
Lupaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja hetken kuluttua nukkui jo Penningebyssä jokainen vanhurskaan unta. Mutta seuraavana päivänä aamun sarastaessa nähtiin viheriän ritarin ratsastavan pois kartanosta ja muutama päivä senjälkeen ratsastivat myöskin Niilo herra itse ja Steen Sture pois sieltä samalle taholle, jonne ritarikin, ainoastaan vähäinen joukko asepalvelijoita mukanaan.