Niilo ei ollut sisäänastuessaan huomannut häntä, niin oli hän omaan asiaansa kiintynyt. Kun hän nyt äkisti ja aivan odottamatta näki hänet juuri täällä, jossa kaikista vähimmin odotti tapaavansa, ei hän voinut salata sitä hämmästystä, joka hänet valtasi.
Ritari näytti esiintyvän yhtä vapaasti arkkipiispan kuin kuninkaankin hovissa ja välittämättä ollenkaan siitä, mitä toinen voi ajatella hänestä, otti hän kirjeen esiin ja ojensi sen Niilolle.
"Se on häneltä!" virkkoi hän, "ja te saatte syyttää itseänne, että jätän sen teidän käsiinne juuri täällä, jossa yhtä hämmästyneenä tapaan teidät, kuin tekin ehkä tapaatte minut… Olin matkalla teidän luoksenne, kuin näin teidän menevän Leijonatornin ohitse, ja niin läksin seuraamaan teitä…"
"Omituiselta tuntuu minusta, että saan kirjeen juuri tällä hetkellä!" virkkoi Niilo, jonka ajatukset näyttivät saaneen kokonaan uuden käänteen ja samassa kun pisti kirjeen ihokkaansa sisään, lisäsi hän äkisti, viheriään ritariin kääntyen: "tunnetteko te sen sisällön?"
"Tunnen!" oli ritarin vastaus.
"Ja kuinka se kuuluu?"
"Odottaa."
"Nyt olisi minun vuoroni tutkia, Niilo Sture!" alkoi arkkipiispa. "Minä en kuitenkaan tahdo olla niin laajaperäinen, minä kysyn teiltä vain lyhyesti: tahdotteko te olla minun ystäväni vai viholliseni?"
"Teidän ystävänne en minä ole?" vastasi Niilo lujasti, "ja tuskin siksi koskaan tulenkaan… Mutta en ole teidän vihollisennekaan. Minä ratsastan nyt kotiini Penningebyhyn. Jos tahdotte jotain minulta, niin tapaatte minut siellä!"
Ne sanat sanottuaan poistui Niilo. Mutta hän oli niin liikutettu, että itse viheriän ritarin huuliltakin katosi hymy ja kuoleutui pois. Kun ritari oli mennyt ja viheriä oli taas jäänyt yksin arkkipiispan kanssa, vallitsi syvä hiljaisuus kauan aikaa huoneessa.