"Olenko pitänyt sanani, arkkipiispa", virkkoi hän vihdoin, "saako tuo jalo ritari kulkea vapaana?"
"Te olette pitänyt sananne!" vastasi arkkipiispa kylmästi.
XII.
Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.
Suruisella sydämellä ratsasti Niilo Sture sillä kertaa Tukholmasta. Hän oli aivan varma, että olisi voinut estää sen onnettomuuden, joka nyt valtakuntaa uhkasi. Mutta tehdä se aivan yksin, myöskin vasten sen tahtoa, jonka asianajajana hän ensi sijassa esiintyi ja jonka myötävaikutus siihen oli välttämättömän tarpeellinen, — se olisi ollut aivan samaa kuin hukuttaa isänmaa veritulvaan. Ainakin täytyi hänen saada kauemman aikaa valmistella yritystänsä, ennenkuin voi yksin samota sellaista vihollista vastaan kuin arkkipiispa yhdessä kahden valtakunnan kuninkaan kanssa kieltämättä oli. Näitten lisäksi tuli vielä tärkeä asianhaara, jolta hän ei voinut sulkea silmiänsä. Hän oli nimittäin sen syrjäisen aseman tähden, jossa hän Kaarlo kuninkaan aikana oli ollut, liian vähän tunnettu tämän vilpittömimmillekin kannattajille, joten hän ei uskaltanut oikein luottaa heidän apuunsa. Sillä jos nämät eivät olisikaan hyväksyneet häntä, olisi välttämättömin kaikista — sopu ja yhteisvaikutus samoin ajattelevien kesken mennyt hukkaan. Hän olisi silloin sanan oikeassa merkityksessä seisonut kokonaan yksin. Eikä rahvaaseen voinut täydelleen luottaa. Kärsitty tappio, veronmyönnytys arkkipiispan puolelta tai jotkut muut kultaiset kuvittelut, jos eivät olisikaan voineet saada taalalaisia luopumaan hänestä, niin olisivat ainakin voineet saada rahvaan muissa osissa valtakuntaa aseisiin häntä vastaan. Ja siten olisi hän vasten tahtoansa ja rehellistä aikomustaan saanut sisällissodan vireille, samalla kun Tanskan kuningas olisi paljastetuin miekoin hyökännyt maahan ja yhdistynyt hänen vihollisiinsa.
Sentähden katsoi Niilo herra paraimmaksi vetäytyä Penningebyhyn odottamaan parempia aikoja.
Mutta Tukholmassa valittiin Tanskan kuningas Kristian hallitsijaksi. Heti sen tapahduttua marssi hän kaupunkiin ja otti haltuunsa linnan, jonka hänelle jätti arkkipiispa itse. Kristian oli kookas, miehekkään ja tukevan näköinen mies. Sitä paitsi oli hänellä iloinen ja ystävällinen luonne, niin että ei ole kumma, vaikka kansa alussa kiittelikin häntä paljon. Tukholmasta ratsasti vasta valittu kuningas Upsalaan ja Mooran kiville, jossa hän tehtiin kuninkaaksi. Sen jälkeen kruunasi hänet Upsalan tuomiokirkossa arkkipiispa.
Tämä palasi nyt takaisin arkkipiispan virkaansa hoitamaan, mutta se, joka uskoi, että Jöns Pentinpoika nyt katsoi toimensa päättyneen, pettyi suuresti. Aluksi sai kuitenkin kaikki olla niinkuin oli. Kuningas hallitsi ja jos jotain vääryyttä harjoitettiin, tuli siitä kaikki syy hänen niskoilleen, kun se sitä vastoin oli arkkipiispalle vain pelkäksi eduksi. Niin muodostui esimerkiksi asianlaita karkotetun kuninkaan perintö-, osto- ja panttitiloihin nähden, jotka sitä tarkoitusta varten asetettu tuomioistuin tuomitsi Kristianille. Vihatun Kaarlo kuninkaan valta masennettiin, ilman että Kristianin valta siltä todellisesti kasvoi. Sillä itse asiassa oli hän raha-asioissa niinkuin kansa sanoi — "pohjaton säkki". Alituinen, loppumaton rahantarve oli se mato, joka lopulta oli nakertava Kristian kuninkaan ruotsalaisen kuningaskunnan hajalle. Ja kauasnäkevä arkkipiispa antoi madon nakertaa. Jokainen kullalla ja hopealla täytetty kirstu, joka Ruotsista kuljetettiin Tanskaan, sai vihan ja tyytymättömyyden yhä enemmän kohoamaan kuningasta vastaan. Mitä karkotettu kuningas oli jättänyt jälkeensä, se ei riittänyt tyydyttämään Kristian kuninkaan rahantarvetta. Kaarlo oli, jättäessään valtakunnan, vienyt suuren joukon kalleuksia Mustain veljesten luostariin. Kristian sai aarteen tietoonsa ja vei seitsemän suurta arkkua, täynnä kultaa ja hopeaa — niissä sanotaan olleen kaikkiaan 16,000 markkaa — Tanskaan. Myös Vadstenan luostarissa menetteli hän samalla tavalla. Eerikki kuningas oli jättänyt luostarille suuren rahasumman pappiskollegion perustamista varten, jonka tulisi pitää messuja hänen ja hänen kuningattarensa sielujen edestä. Tämänkin rahasumman anasti kuningas.
Arkkipiispa antoi kaikki mennä menoansa ja tyytymättömyys tunki niinkuin maanalainen vesi syvälle maahan tehden tuhollista työtänsä sen maapohjan alla, jolla kuningas seisoi. Mutta kuninkaan rahantarve, se johtui asioista, jotka olivat Ruotsille kokonaan vieraat. Sellaisia oli Holsteinin lunastaminen, kuninkaan tyttären myötäjäiset, kalliit matkat ulkomaille, erittäinkin Roomaan tehty. Se ajoi, tämä rahantarve, kuninkaan polulle, jolta Eerikki kuninkaan varottavan esimerkin olisi pitänyt saada hänet pysymään poissa, mutta jota pitkin hän päinvastoin lähti kulkemaan paljoa ajattelemattomampana kuin tämä. Rahvasta rasitettiin veroilla, joista toinen oli toistaan raskaampi. Kumpanakin vuonna 1460 ja 1461 määrättiin maksettavaksi, paitsi tavallisia veroja, vielä markka joka talosta yli koko valtakunnan. Ja tästä verosta eivät edes olleet kirkkojen ja luostarien talonpojat vapaat. Luonnollista oli että asiain tähän suuntaan kehittyessä tyytymättömyys yhä vain kasvoi ja samaa mukaa Kristian kuninkaan valtaa uhkaava vaara. Niinkuin tulipalossakin viipyy kauan aikaa ennenkuin liekit lyövät ulos, niin voi pitää niitä huutojakin, jotka nyt kohosivat, vain varoitushuutoina. Ne ilmaisivat ainoastaan että vaara oli lähellä. Mutta ne eivät saapuneet kuninkaan korviin ja jos olisivat saapuneetkin, niin eivät ne luultavasti sittenkään olisi suurta vaikutusta tehneet. Kuningas asusti pääasiallisesti Tanskassa ja arkkipiispa hoiti hallitusta Ruotsissa. Mutta arkkipiispa ei tehnyt mitään helpottaakseen hätää. Hän antoi vaan kuninkaan iskeä iskun iskun perään, kunnes tyytymättömyys ei enää ollut tukahutettavissa.
Se ei kuitenkaan vielä arkkipiispalle riittänyt, että kuningas tällä tavoin teki itsensä mahdottomaksi hallitsemaan. Saavuttaa häneen katsoen päämääränsä, jos tämä päämäärä oli erottaa hänet Ruotsin valtaistuimelta, oli hänelle verrattain helppo tehtävä, sillä Ruotsin kansan sydäntä eivät nämät muukalaiset kuninkaat koskaan voineet voittaa puolelleen. Mutta niinkuin arkkipiispa jo oli käyttänyt kuningasta tämän itsekään sitä aavistamatta välikappaleena heikontamaan Kaarlo Kuninkaan valtaa tältä hänen rikkautensa ryöstämällä — joka silloin niinkuin nytkin oli vallan välikappale — niin aikoi hän myöskin vielä käyttää häntä välikappaleena karkoitetun kuninkaan puoluelaisia vastaan.