* * * * *
Uudenvuoden päivänä vuonna 1463 istui arkkipiispa työhuoneessaan Upsalan arkkipiispankartanossa. Vanha uskottu, kaniikki Helmich, seisoi hänen edessään.
"Ja tuo mies on mielestänne sopiva tähän toimeen?" kysyi arkkipiispa.
"Sopivaisuus, teidän armonne", vastasi kaniikki hymyillen, "on luullakseni tässä suhteessa asetettava vasta toiseen sijaan… Siinä on jo mielestäni kylläksi, että hän on suostunut ottamaan toimen vastaan. Sitten voimme me kyllä löytää keinoja, joilla saamme hänet millaisiin tunnustuksiin tahansa…"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi taas arkkipiispa.
"Kaksi asiaa on tässä otettava huomioon", selvitti kaniikki ajatustaan, "jos mies pysyy tunnustuksessaan on hän sopiva ja peli on silloin meidän. Vastaisessa tapauksessa … tarkoitan, ellei hän tahdo tunnustaa, niinkuin sitä on kutsuttava … niin täytyy häntä kiduttamalla tutkia ja silloin…"
"Ja … mikä on miehen nimi?"
"Pietari Hättelös!"
"Pietari… Pietari Niilonpoika", virkkoi arkkipiispa, "Pietari
Niilonpoika, luullakseni tunnen minä hänet jo entisestä?"
"Hän oli teidän asioillanne Danzigissa samana vuonna, jona Kaarlo kuningas pakeni sinne."